Mukautuva hilantarkennus Vlasiator-plasmasimulaattorissa

Luku 1 Johdanto

Luku 2 Teoriaa

Luku 3 Menetelmät

Luku 4 Tulokset

Luku 5 Johtopäätökset

Liite A Ajoparametrit

Viitteet

2.1 Plasman liike

2.2 Ominaiset skaalat

2.3 Aurinkotuulen ilmiöt

3.1 Plasman kuvaus

3.2 Vlasiator

3.3 Simulaation vaatimukset

3.4 Kohdennettu tarkennus

3.5 Mukautuva hilatarkennus

2.2.1 Langmuirin värähtely

2.2.2 Larmorin liike

3.1.1 Tilastollinen kuvaus

3.1.2 Magnetohydrodynaminen kuvaus

Tiivistelmä

keywords

\onehalfspacing\level

Kandidaatintutkielma \subjectTeoreettinen fysiikka \facultyMatemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta \programmeFysikaalisten tieteiden kandidaattiohjelma \profYann Pfau-Kempf \censorsYann Pfau-KempfMarkus Battarbee \depositeplace \additionalinformation

Leo Kotipalo Address: PL 64 (Gustaf Hällströmin katu 2a)
00014 Helsingin yliopisto

24.11.2021

Avaruusplasman simulointi globaalissa mittakaavassa on laskennallisesti vaativaa. Mallintamalla eri alueita eri tarkkuudella laskentavaatimuksissa voidaan säästää menettämättä liikaa tarkkuutta. Tämä tutkielma käsittelee mukautuvaa hilantarkennusta menetelmänä optimoida simulointia Vlasiatorissa.

Tutkielmassa perehdytään plasman käyttäytymiseen ja erilaisiin ominaisiin mittakaavoihin, jotka tulee ottaa huomioon mallinnuksessa. Mallinnusmenetelmistä käsitellään kineettistä mallinnusta tilastollisin menetelmin sekä fluidimallia. Molemmissa on etunsa ja käyttökohteensa, ja Vlasiator käyttääkin näiden yhdistelmää. Elektronien kineettisen mallinnus vaatii kertaluokkia tarkempaa resoluutiota kuin ioneiden, joten ionit mallinnetaan kineettisesti ja elektronit fluidina.

Vlasiatorin käyttämä kohdennettu tarkennus esitellään menetelmänä muisti- ja laskentavaatimuksissa säästämiseen. Magnetosfäärin rakenteen vuoksi vaadittu tarkkuus ei ole sama kaikkialla simulaatioalueella. Alueilla joissa vaaditaan parempaa resoluutiota simulaatiohilaa voidaan tarkentaa paikallisesti siten, että simulaatioon syötetään parametrinä tarkennettava alue. Kehityksenä tästä esitellään mukautuva hilantarkennus – menetelmä, millä simulaatio mukauttaa hilaa simulaatiodatan perusteella. Mukautuva tarkennus perustuu eri muuttujien gradientteihin: alueet, joissa tarkasteltavat muuttujat muuttuvat äkillisesti, tarkennetaan. Vastaavasti alueet, joissa muutos on vähäistä, harvennetaan.

Mukautuvan tarkennuksen tulokset osoittautuivat lupaavaksi tavaksi kehittää Vlasiatoria. Tarkennusparametrit tuottavat vanhaa tarkennusmenetelmää muistuttavan tuloksen, joka kuitenkin eroaa tarkalta muodoltaan siitä. Seuraava jatkotutkimuksen kohde on mukautuvan tarkennuksen toteuttaminen ajonaikaisesti.

Avaruusplasmafysiikka, AMR, numeerinen mallinnus

\mytableofcontents

Plasmaksi kutsutaan kvasineutraalia eli ulospäin varauksetonta, ionisoitunutta kaasua, jonka käyttäytymistä dominoivat kollektiiviset sähkömagneettiset vuorovaikutukset törmäysten sijasta. Enimmäkseen protoneista ja elektroneista koostuva aurinkotuuli on merkittävimpiä esimerkkejä avaruusplasmasta. Plasman ja sähkömagneettisen kentän ilmiöitä kutsutaan avaruussääksi ja sen mallintaminen on tärkeää paitsi lähiavaruuden ymmärryksen vuoksi myös käytännön vaikutusten vuoksi.

Aurinkotuuli vaikuttaa elektroniikkaan ja kommunikaatioon sekä avaruustoiminnassa että pienemmissä määrin maan päällä. Vuonna 1859 voimakkain mitattu aurinkomyrsky Carrington kaatoi lennätinverkon. Lähihistoriassa pienemmät aurinkomyrskyt ovat myös kaataneet paikallisia sähköverkkoja. Uusi Carringtonin kaltainen myrsky voisi aiheuttaa mittavia ja pitkäkestoisia sähkökatkoja, katkaista mannertenväliset verkkoyhteydet tai tuhota satelliitteja [2]. Avaruussään luotettava ennustaminen on siis jatkuvassa määrin merkittävämpi tavoite.

Maan lähiavaruuden avaruustuulta mitataan pääasiassa satelliiteilla. Näiden lähettäminen avaruuteen on kuitenkin kallista, ja mittauksilla on huono toistettavuus; mikäli satelliitti havaitsee tapahtuman, se on pian ohittanut sen eikä toista havaintoa välttämättä saada. Ongelma voidaan ratkaista satelliittiparvilla, mutta tällöin kustannukset kasvavat [9].

Lähimittausten kustannusten ja huonon toistettavuuden takia erilaiset simulaatiot ovat yksi tärkeimmistä menetelmistä aurinkotuulen mallinnukseen. Keskimääräisen hiukkastiheyden ollessa luokkaa ${10}^{6}\text{\,}{\mathrm{m}}^{-3}$ yksittäisten hiukkasten mallinnus on selkeästi epärealistinen lähestymistapa suuren mittakaavan simulaatioissa, joten plasmaa mallinnetaan yleensä karkeammalla tasolla: hiukkasten sijaan voidaan käsitellä kuusiulotteisia paikka- ja nopeusjakaumia tai plasman keskimääräistä liikettä. Vlasiator käyttää hybridisimulaationa näiden kahden menetelmän yhdistelmää.

Tutkielman rakenne on seuraavanlainen. Kappaleessa 2 käsitellään plasman liikettä ja sen kuvausmenetelmiä. Kappaleessa 3 kuvaillaan Vlasiatoria, sen toimintaa, ja miten sitä voidaan parantaa mukautuvalla tarkennuksella. Kappaleissa 4 ja 5 käsitellään tämän menetelmän tuloksia.

Kappaleet 2.1 ja 2.2 seuraavat kirjaa [6] [6].

Varattuun hiukkaseen sähkömagneettisessa kentässä kohdistuu Lorentzin voima:

\mathbf{F}=q\quantity(\vb{E} + \vb{v} \cp\vb{B}),

(2.1)

missä $\mathbf{F}$ on voima, $q$ hiukkasen varaus, $\mathbf{E}$ sähkökenttä, $\mathbf{v}$ hiukkasen nopeus ja $\mathbf{B}$ magneettivuon tiheys. Lisäksi plasma vaikuttaa sähkömagneettiseen kenttään Maxwellin yhtälöiden kautta:

$\displaystyle\divergence{\vb{E}}$	$\displaystyle=\frac{\rho_{\mathrm{c}}}{\epsilon_{0}}$	(2.2)
$\displaystyle\divergence{\vb{B}}$	$\displaystyle=0$	(2.3)
$\displaystyle\curl{\vb{E}}$	$\displaystyle=-\partialderivative{\vb{B}}{t}$	(2.4)
$\displaystyle\curl{\vb{B}}$	$\displaystyle=\mu_{0}\quantity(\vb{J} + \epsilon_0 \pdv{\vb{E}}{t}),$	(2.5)

missä $\rho_{\mathrm{c}}$ on varaustiheys, $\epsilon_{0}$ tyhjiön permittiivisyys, $t$ aika, $\mu_{0}$ tyhjiön permeabiliteetti ja $\mathbf{J}$ virrantiheys. Kentät siis vaikuttavat plasman liikkeeseen ja plasman liike kenttiin. Kenttien yhteydessä energiatiheys $U$ on myös tärkeä suure:

U=\frac{\epsilon_{0}}{2}\mathbf{E}^{2}+\frac{1}{2\mu_{0}}\mathbf{B}^{2}.

(2.6)

Energiatiheyden yksikkö on $\mathrm{J}\text{/}{\mathrm{m}}^{3}$ .

Magnetosfäärissä myös taivaankappaleiden magneettiset dynamot vaikuttavat plasmaan: konvektio ja pyörimisliike aiheuttavat esimerkiksi maan sulassa ytimessä virtoja, jotka luovat vahvan magneettikentän. Ampèren lain (2.5) kautta plasman liikkeen synnyttämää magneettikenttää kutsutaan tässä yhteydessä perturboituneeksi magneettikentäksi $\mathbf{B}_{1}$ erotuksena taivaankappaleiden luomasta taustakentästä $\mathbf{B}_{0}$ . Energiatiheydestä (2.6) voidaan vähentää taustakentän kontribuutio ja tarkastella pelkästään perturboitunutta kenttää:

U_{1}=\frac{\epsilon_{0}}{2}\mathbf{E}^{2}+\frac{1}{2\mu_{0}}\mathbf{B}_{1}^{2}.

(2.7)

Poikkeama elektronitiheydessä aiheuttaa myös liikettä plasmassa. Olettamalla raskaammat ionit liikkumattomaksi elektronien taustalla, saadaan häiriölle $n_{1}(\mathbf{r},t)$ ja hiukkastiheydelle $n_{0}$ :

\displaystyle\begin{cases}n_{\mathrm{i}}=n_{0}\\ n_{\mathrm{e}}=n_{0}+n_{1}(\mathbf{r},t),\end{cases}

missä $n_{\mathrm{i}}$ on ionien ja $n_{\mathrm{e}}$ elektronien lukumäärätiheys. Tämä perturbaatio aiheuttaa sähkökentän $\mathbf{E}_{1}$ . Elektronien liikeyhtälö on nyt:

	$\displaystyle\mathbf{F}$	$\displaystyle=m\mathbf{a}$		$\displaystyle\left\|\text{yht\"{a}l\"{o}st\"{a} }\eqref{eq:lorentz}\right.$
	$\displaystyle q_{\mathrm{e}}\mathbf{E}_{1}$	$\displaystyle=m_{\mathrm{e}}\partialderivative{\vb{u}_1}{t},$				(2.8)

missä $\mathbf{a}$ on kiihtyvyys, $m_{\mathrm{e}}$ elektronin massa, $q_{\mathrm{e}}$ elektronin varaus eli alkeisvaraus $e$ ja $\mathbf{u}_{1}$ perturbaation aiheuttama liike. Jatkuvuusyhtälöstä saadaan olettamalla perturbaation olevan pieni ja poistamalla toisen asteen termi $n_{1}\mathbf{u}_{1}$ :

$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{n_\mathrm{e}}{t}+\divergence(n_\mathrm{e} \vb{u})$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{n_1}{t}+n_{0}\divergence\mathbf{u}_{1}$	$\displaystyle\left\|\partialderivative{t}\right.$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative[2]{n_1}{t}+n_{0}\divergence(\pdv{\vb{u}_1}{t})$	$\displaystyle\left\|\text{yht\"{a}l\"{o}st\"{a} }\eqref{eq:vittu0}\right.$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative[2]{n_1}{t}+\frac{n_{0}q_{\mathrm{e}}}{m_{\mathrm{e}}}\divergence\mathbf{E}_{1}$	$\displaystyle\left\|\text{yht\"{a}l\"{o}st\"{a} }\eqref{eq:gauss}\right.$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative[2]{n_1}{t}+\frac{n_{0}q_{\mathrm{e}}\rho_{\mathrm{c,1}}}{\epsilon_{0}m_{\mathrm{e}}}$	$\displaystyle\left\|\rho_{\mathrm{c,1}}=q_{\mathrm{e}}n_{1}\right.$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative[2]{n_1}{t}+\frac{n_{0}q_{\mathrm{e}}^{2}}{\epsilon_{0}m_{\mathrm{e}}}n_{1}$	$\displaystyle\left\|q_{\mathrm{e}}=e\right.$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative[2]{n_1}{t}+\frac{n_{0}e^{2}}{\epsilon_{0}m_{\mathrm{e}}}n_{1}.$		(2.9)

Yhtälöstä nähdään liikkeen olevan harmonista värähtelyä taajuudella

\omega_{\mathrm{pe}}^{2}=\frac{n_{0}e^{2}}{\epsilon_{0}m_{\mathrm{e}}},

(2.10)

jota kutsutaan plasmataajuudeksi. Vastaavasti ioneille voidaan määrittää hitaampi värähtely:

	$\displaystyle\omega_{\mathrm{pi}}^{2}$	$\displaystyle=\frac{n_{0}q_{\mathrm{i}}^{2}}{\epsilon_{0}m_{\mathrm{i}}}$
	$\displaystyle\omega_{\mathrm{pi}}^{2}$	$\displaystyle=\frac{n_{0}\quantity(Z_\mathrm{i} e)^{2}}{\epsilon_{0}m_{\mathrm{i}}}.$		(2.11)

missä $q_{\mathrm{i}}$ on ionin varaus, $Z_{\mathrm{i}}$ ionin järjestysluku ja $m_{\mathrm{i}}$ ionin massa. Plasmataajuudet muodostavat plasman ominaisen aikaskaalan.

Tarkastellaan nyt liikkuvaa hiukkasta sähkökentässä $\mathbf{E}=\mathbf{0}$ ja magneettikentässä $\mathbf{B}=B\hat{\mathbf{k}}$ . Hiukkasen massa on $m$ ja varaus $q$ . Tällöin hiukkaseen kiihtyvyys kuhunkin suuntaan saadaan:

$\displaystyle m\mathbf{a}$	$\displaystyle=\mathbf{F}$	$\displaystyle\left\|\text{Yht\"{a}l\"{o}st\"{a} }\eqref{eq:lorentz}\right.$
$\displaystyle\partialderivative{\vb{v}}{t}$	$\displaystyle=\frac{q}{m}\mathbf{B}\crossproduct\mathbf{v}$
$\displaystyle\partialderivative{\vb{v}}{t}$	$\displaystyle=\frac{qB}{m}\quantity(v_y, -v_x, 0)$	$\displaystyle\left\|\partialderivative{t}\right.$
$\displaystyle\partialderivative[2]{\vb{v}}{t}$	$\displaystyle=\frac{qB}{m}\quantity(\pdv{v_y}{t}, -\pdv{v_x}{t}, 0)$
$\displaystyle\partialderivative[2]{\vb{v}}{t}$	$\displaystyle=-\frac{q^{2}B^{2}}{m^{2}}\quantity(v_x, v_y, 0)$

Hiukkasen kentän suuntainen nopeus on siis vakio, ja kenttää kohtisuoraan se päätyy ympyräradalle taajuudella

\omega_{\mathrm{c}}=\frac{qB}{m},

(2.12)

jota kutsutaan Larmorin taajuudeksi eli gyrotaajuudeksi. Ympyräradan säde eli Larmorin säde $r_{\mathrm{L}}$ ratkaistaan melko suoraviivaisesti:

$\displaystyle\mathbf{F}$	$\displaystyle=m\mathbf{a}$	$\displaystyle\left\|\text{yht\"{a}l\"{o}st\"{a} }\eqref{eq:lorentz}\text{ ja normaalikiihtyvyydest\"{a}}\right.$
$\displaystyle qv_{\perp}B$	$\displaystyle=m\frac{v_{\perp}^{2}}{r_{\mathrm{L}}}$
$\displaystyle r_{\mathrm{L}}$	$\displaystyle=\frac{mv_{\perp}}{qB},$		(2.13)

missä $v_{\perp}$ on hiukkasen nopeuden suuruus magneettikenttää kohtisuoraan.

Voimme myös määrittää inertiaalipituuden Larmorin säteen ja niin kutsutun Alfvénin nopeuden avulla. Alfvénin nopeus $v_{\mathrm{A}}$ on magneettikentän suuntaan kulkevan oskillaation nopeus, ja se määritellään

v_{\mathrm{A}}=\frac{B}{\sqrt{\mu_{0}\rho}}.

Inertiaalipituus $d$ on Alfvénin nopeudella kulkevan hiukkasen Larmorin säde:

missä $c$ on valon nopeus tyhjiössä ja $\omega_{\mathrm{p}}$ kyseisen hiukkasen plasmataajuus (2.10) tai (2.11).

Inertiaalipituus ja Larmorin säde muodostavat kineettisten ilmiöiden etäisyysskaalan: näitä lyhyemmillä pituuksilla kineettiset ilmiöt eli yksittäisten hiukkasten välisiin vuorovaikutukset tulevat esiin [9]. Samoin käy plasmataajuutta sekä gyrotaajuutta lyhyemmillä aika-askeleilla.

Larmorin liikkeen vuoksi plasma myös virtaa anisotrooppisesti: hiukkaset liikkuvat vapaasti magneettikentän suuntaisesti, mutta magneettikenttää vastaan kohtisuora liike on vaikeaa.

Plasma voidaan jakaa törmäykselliseen ja törmäyksettömään plasmaan. Aurinkotuulta voidaan kuvata törmäyksettömänä; hiukkasten keskimääräinen vapaa matka on $1\text{\,}\mathrm{A}\mathrm{U}$ kokoluokkaa [6].

Maan magneettikenttä estää aurinkotuulen suoraa virtausta, jolloin hiukkaset joutuvat kiertämään magnetosfäärin. Aurinkotuulen ionien virtausnopeus on noin $400\text{\,}\mathrm{km}\text{/}\mathrm{s}$ , mikä on enemmän kuin perturbaatioiden etenemisnopeus plasmassa. Auringon puolelle Maata eli päiväpuolelle muodostuu tällöin keulasokki jossa nopeus äkillisesti laskee – ilmiö on vastaava kuin yliäänikoneilla ilmassa [1].

Maan magneetosfäärin ja aurinkotuulen välistä rajapintaa kutsutaan magnetopausiksi. Aurinkotuulen virtauspaine luo magnetosfäärille ominaisen muodon: Päiväpuolella magnetosfääri on litistynyt, ja Auringon vastaisella puolella eli yöpuolella magnetosfääri venyy pitkäksi pyrstöksi. Magnetopausin ja keulasokin välissä on huotra, jossa aurinkotuuli kiertää magnetosfäärin [7].

Keulasokin vuoksi aurinkotuuli käyttäytyy eri tavoilla eri alueilla. Kaukana magnetosfääristä virta on hyvin tasaista, kun taas Maan vaikutuspiirissä aurinkotuulen tiheys tai nopeus voivat muuttua hyvin äkillisesti.

Refer to caption — Kuva 2.1: Yksinkertaistettu kuva Maan ( $\oplus$ ) magnetosfääristä, mukaillen kirjaa [7] [7, Kuva 9.3]. Sininen viiva on magnetopausi; Maan magnetosfääri on sen sisäpuolella. Magnetopausin ja punaisen keulasokin välissä on huotra. Kiinteät nuolet kuvaavat aurinkotuulen virtaussuuntaa ja katkoviivat Maan magneettikenttää.

Tilastollisessa kuvauksessa käytetään statistisen mekaniikan menetelmiä plasman kineettiseen kuvaamiseen. Yksittäisten hiukkasten käyttäytymisen mallintamisen sijaan käsitellään kuusiulotteista distribuutiofunktiota $f(\mathbf{x},\mathbf{v},t)$ , jolle:

	$\displaystyle\iiint\differential[3]{\vb{v}}f(\mathbf{r},\mathbf{v})$	$\displaystyle=n(\mathbf{x},t)$
	$\displaystyle\iiint\differential[3]{\vb{x}}\iiint\differential[3]{\vb{v}}f(\mathbf{x},\mathbf{v},t)$	$\displaystyle=N(t),$

missä $\mathbf{x}$ on paikka, $\mathbf{v}$ nopeus, $n$ hiukkastiheys ja $N$ hiukkasten kokonaislukumäärä.

Tarkastellaan nyt törmäyksettömässä tapauksessa tilavuuselementtiä $\mathcal{V}$ , jolle:

	$\displaystyle N_{\mathcal{V}}(t)$	$\displaystyle=\int_{\mathcal{V}}\differential[3]{\vb{v}}\differential[3]{\vb{x}}f(t,\mathbf{x},\mathbf{v})$
	$\displaystyle\derivative{t}N_{\mathcal{V}}(t)$	$\displaystyle=\int_{\mathcal{V}}\differential[3]{\vb{v}}\differential[3]{\vb{x}}\partialderivative{t}f(t,\mathbf{x},\mathbf{v}).$		(3.1)

Koska hiukkasia ei tuhoudu tai muodostu, hiukkasmäärän muutos tilavuuselementissä johtuu hiukkasvuosta pinnan $\mathcal{S}=\partial\mathcal{V}$ läpi. Merkitään nyt ${\bf\it\xi}=(\mathbf{x},\mathbf{v})$ ja $\mathbf{u}=\dot{{\bf\it\xi}}$ . Nyt saadaan:

	$\displaystyle\derivative{t}N_{\mathcal{V}}$	$\displaystyle=-\oint_{\mathcal{S}}\mathbf{u}f\dotproduct\differential{\vb{\mathcal{S}}}$		$\displaystyle\left\|\text{Divergenssiteoreemalla:}\right.$
	$\displaystyle\derivative{t}N_{\mathcal{V}}$	$\displaystyle=-\int_{\mathcal{V}}\gradient_{{\bf\it\xi}}\dotproduct(\mathbf{u}f)\differential{\mathcal{V}}.$				(3.2)

Vähentämällä yhtälöstä (3.1) yhtälö (3.2) saadaan:

\int_{\mathcal{V}}\quantity[\pdv{f}{t} + \grad_{\vb*{\xi}} \vdot(\vb{u} f)]\differential{\mathcal{V}}=0

Tämä pätee kaikille $\mathcal{V}$ , joten:

$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{f}{t}+\gradient_{{\bf\it\xi}}\dotproduct(\mathbf{u}f)$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{f}{t}+\gradient_{\mathbf{x}}\dotproduct(\dot{\mathbf{x}}f)+\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct(\dot{\mathbf{v}}f)$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{f}{t}+\gradient_{\mathbf{x}}\dotproduct(\mathbf{v}f)+\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\quantity(\frac{\vb{F}}{m} f)$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{f}{t}+\cancel{f\gradient_{\mathbf{x}}\mathbf{v}}+\mathbf{v}\dotproduct\gradient_{\mathbf{x}}f+f\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\frac{\mathbf{F}}{m}+\frac{\mathbf{F}}{m}\dotproduct\gradient_{\mathbf{v}}f$
$\displaystyle 0$	$\displaystyle=\partialderivative{f}{t}+\mathbf{v}\dotproduct\gradient_{\mathbf{x}}f+f\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\frac{\mathbf{F}}{m}+\frac{\mathbf{F}}{m}\dotproduct\gradient_{\mathbf{v}}f.$	(3.3)

Termi $\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\mathbf{F}$ on nolla mikäli voima ei riipu nopeudesta. Lorentzin voima riippuu, mutta sille:

	$\displaystyle\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\mathbf{F}$	$\displaystyle=q\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct(\mathbf{E}+\mathbf{v}\crossproduct\mathbf{B})$
	$\displaystyle\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\mathbf{F}$	$\displaystyle=q\sum_{i,j,k}\partialderivative{v_i}(\epsilon_{ijk}v_{j}B_{k})$
	$\displaystyle\gradient_{\mathbf{v}}\dotproduct\mathbf{F}$	$\displaystyle=0.$

Sijoittamalla nyt Lorentzin voima (2.1) yhtälöön (3.3) saadaan siis:

\partialderivative{f}{t}+\mathbf{v}\dotproduct\gradient_{x}{f}+\frac{q}{m}\quantity(\vb{E} + \vb{v} \cp\vb{B})\dotproduct\gradient_{\mathbf{v}}f=0.

(3.4)

Tätä kutsutaan Vlasovin yhtälöksi. Menetelmässä iteroidaan Vlasovin yhtälöä aika-askel kerrallaan. Kentät määritetään myös aika-askeleittain Maxwellin yhtälöiden avulla.

Fluidikuvaus on kineettisiä kuvauksia yksinkertaisempi. Määrittämällä jakaumafunktion nopeusmomentit voidaan plasman liikettä kuvailla esimerkiksi hiukkastiheyden, virtausnopeuden ja paineen avulla. Käytännössä hiukkaslajit yksinkertaistetaan homogeenisiksi fluideiksi ja liikeyhtälöt muistuttavat Navier-Stokes yhtälöiden ja Maxwellin yhtälöiden yhdistelmää [6].

Tilastolliseen kuvaukseen verrattuna nopeusavaruus yksinkertaistuu kokonaan pois. Menetelmä on täten merkittävästi kevyempi, mutta malli antaa vain pääpiirteisen kuvan plasman liikkeestä. Esimerkiksi plasman läpi virtaava, ympäröivästä jakaumasta poikkeava suihku aiheuttaa epästabiiliuksia joita fluidimalli ei kykene kuvaamaan [9]. Kineettisissä kuvauksissa on myös aaltomoodeja, jotka eivät ilmene fluidikuvauksessa [5].

Yhdistämällä kaikki hiukkastyypit yhdeksi fluidiksi päästään magnetohydrodynaamiseen kuvaukseen eli MHD:hen. Tässä kuvauksessa myös hiukkastyyppien väliset vuorovaikutukset katoavat; elektronit ja kaikki ionit virtaavat samansuuntaisesti samalla nopeudella, mikä edelleen yksinkertaistaa kuvausta. Fluidimallit toimivat parhaiten termodynaamisessa tasapainossa olevaan plasmaan, mutta menetelmää on käytetty myös aurinkotuulen kuvaukseen. Esimerkkinä tästä on GUMICS-simulaatio [4].

Vlasiator¹¹ 1 Tuoreimman version lähdekoodi saatavilla [10] käyttää magnetosfäärin globaaliin mallinnukseen niin sanottua hybridi-Vlasov-menetelmää. Ionit mallinnetaan kineettisellä kuvauksella ja elektronit fluidina [12]. Menetelmän hyöty juontuu elektronien pienemmästä massasta. Kuten kappaleessa 2 on johdettu, Larmorin liikkeen taajuus (2.12) ja säde (2.13) sekä plasmataajuus (2.10) ja inertiaalipituus (2.14) riippuvat massasta seuraavalla tavalla:

\frac{\omega_{\text{ce}}}{\omega_{ci}}=\frac{\omega_{\text{pe}}^{2}}{\omega_{\text{pi}}^{2}}=\frac{r_{\text{Li}}}{r_{\text{Le}}}=\frac{d_{i}^{2}}{d_{e}^{2}}=\frac{m_{\mathrm{i}}}{m_{\mathrm{e}}}\approx$1836$.

Vetyionin massa on noin $1836$ suurempi kuin elektronin, joten elektronien kineettinen mallintaminen vaatii paljon lyhyemmän aika-askeleen sekä tarkemman resoluution ja täten kohtuuttoman paljon laskenta-aikaa [9]. Hybridimenetelmällä yhdistetään kineettiset ilmiöt ioneilla fluidikuvauksen tehokkuuteen.

Globaalien ilmiöiden tarkkaa mallinnusta varten simulaation fyysinen koko on varsin suuri. Otetaan esimerkiksi kuun kiertosäteen verran eli noin $60$ Maan sädettä tilaa jokaiseen suuntaan ( $x,y,z\in[-60R_{\mathrm{E}},60R_{\mathrm{E}}]$ ). Kineettisten ilmiöiden mallintamiseen resoluution tulee olla samaa kokoluokkaa kuin ionien inertiaalinen pituus aurinkotuulessa $d_{i}\approx$100\text{\,}\mathrm{km}$$ [11]. Paikka-avaruuden soluja $N_{x}$ tarvitaan siis yhteensä:

N_{x}=\frac{2\cdot 60\cdot$\quantity(\frac{2 \cdot 60 \cdot\SI{6371}{\km}}{\SI{100}{\km}})\text{\,}\mathrm{km}$}{$100\text{\,}\mathrm{km}$}^{3}\approx$4\text{\times}{10}^{11}$

Nopeusavaruuden tulee taas kattaa aurinkotuulelle tyypilliset nopeudet, eli joka suuntaan $\pm 2000\text{\,}\mathrm{km}\text{/}\mathrm{s}$ . Resoluution tulee olla aurinkotuulen termisen nopeuden luokkaa eli noin $30\text{\,}\mathrm{km}\text{/}\mathrm{s}$ [11]. Nopeusavaruuden soluja $N_{v}$ tarvitaan siis:

N_{v}=\frac{$\quantity(\frac{\SI{2000}{\km\per\s}}{\SI{30}{\km\per\s}})\text{\,}\mathrm{km}\text{/}\mathrm{s}$}{$30\text{\,}\mathrm{km}\text{/}\mathrm{s}$}^{3}\approx$3\text{\times}{10}^{5}$

Yhteensä faasiavaruus on siis $3\cdot$4\text{\times}{10}^{16}$\approx$1\text{\times}{10}^{17}$$ solua, joka on nykyisille supertietokoneille liikaa.

Merkittävä osuus faasiavaruudesta on kuitenkin erittäin harvaa eikä täysi tarkkuus ole täten tarpeellista kineettisten ilmiöiden mallintamiseen. Harventamalla nopeusavaruutta päästään $98\text{\,}\mathrm{\%}$ säästöihin muisti- ja laskentavaatimuksissa [8]. Tämä riittää kaksiulotteisiin simulaatioihin, mutta kolmiulotteisessa tapauksessa vaadittuun tarkkuuteen tarvitaan myös paikka-avaruuden harventamista.

Kaukana Maasta plasma on varsin homogeenista verrattuna Maan magnetosfäärin alueeseen, ks. Kuva 3.1. Täten kaikkien solujen pitäminen samalla tarkkuudella on tarpeetonta; ylimääräinen tarkkuus tasaisella alueella kuluttaa resursseja antamatta hyödyllistä informaatiota simulaatiota varten. Koko simulaation nostaminen esimerkiksi kaksi kertaa tarkemmaksi johtaa $2^{3}=8$ -kertaiseen muistinkäyttöön ja laskentamäärään.

Vlasiatorissa ongelma on ratkaistu dccrg-kirjastolla.²² 2 Distributed Cartesian cell refinable grid, lähdekoodi https://github.com/fmihpc/dccrg Kukin solu voidaan kolmessa ulottuvuudessa jakaa kahdeksaan pienempään soluun. Kahden vierekkäisen solun tarkennukset voivat erota enintään yhdellä tasolla [3]. Toistaiseksi simulaatiota ajaessa on annettu parametreina tarkennettava alue: ionosfäärin ympäristö ja magnetosfäärin pyrstö ovat tarkimmalla tasolla, ks. Kuva 3.2.

Tämä on toimiva joskaan ei täysin ongelmaton ratkaisu. Ensinnäkin vaikka parametrit vastaavatkin Maan magnetosfäärin rakenteita, ne ovat jokseenkin mielivaltaisesti määriteltyjä. Etukäteen määritellyillä parametreilla tarkennettava alue saattaa olla tarpeettoman suuri, tuhlaten laskentaresursseja. Toisaalta sen ulkopuolelle voi myös jäädä turbulentteja alueita, joissa tarkempi kuvaus olisi hyödyllistä. Parametrisaatio ei myöskään ole kovin yleistettävä. Parametrit tulisi määrittää erikseen esimerkiksi muille taivaankappaleille tai erilaisille simulaatio-olosuhteille.

Ratkaisuna tähän on mukautuva hilantarkennus eli AMR³³ 3 Adaptive mesh refinement. Simulaation aikana voidaan määrittää jokaisessa solussa niin sanottu tarkennusindeksi $\alpha$ , jonka perusteella hilaa joko tihennetään tai harvennetaan. Nyt simulaatiolle annetaan parametrina kaksi kynnystä. Indeksin alittaessa alemman kynnyksen koordinaatistoa harvennetaan solun kohdalta ja sen ylittäessä ylemmän kynnyksen sitä tihennetään.

Tarkennusindeksi on GUMICS-simulaatiossa määritetty dimensiottomien gradienttien maksimina seuraavalla tavalla [4]:

\alpha=\mathrm{max}\quantity{\frac{\Delta\rho}{\hat{\rho}}, \frac{\Delta U_1}{\widehat{U_1}}, \frac{\qty(\Delta\vb{p})^2}{2\rho\widehat{U_1}}, \frac{\qty(\Delta\vb{B}_1)^2}{2\mu_0 \widehat{U_1}}, \frac{\abs{\Delta\vb{B}_1}}{\widehat{B_1}}}.

(3.5)

$\Delta x$ tässä on kahden solun välinen erotus muuttujassa $x$ ja $\hat{x}$ maksimi niiden välillä. Tarkennusindeksiä määrittäessä lasketaan jokainen termi tarkastelemalla solua ja kutakin sen naapureista yksitellen. Tarkasteltavina muuttujina ovat tiheys $\rho$ , perturboituneen kentän energiatiheys $U_{1}$ (2.7), liikemäärätiheys $\mathbf{p}$ , ja perturboituneen magneettikentän tiheys $\mathbf{B}_{1}$ .

Tämä tarkennusindeksi otettiin käyttöön myös Vlasiatorissa. Tarkennuksessa solu jaetaan kahdeksaan tytärsoluun ja data yksinkertaisesti kopioidaan emosolulta niille. Harvennuksessa otetaan kahdeksasta solusta keskiarvo, joka asetetaan suuremman solun arvoksi.

Tämän lisäksi voidaan myös suodattaa data liukuvan keskiarvon avulla. Tarkennettujen solujen datan arvoksi asetetaan keskiarvo niiden omasta ja tarkennettujen naapurien datasta. Tämä tekee uudelleentarkennetusta datasta hieman sileämpää, säilyttäen kuitenkin esimerkiksi ionien kokonaisvarauksen ja -liikemäärän.

Tarkennus toteutettiin indeksin $\alpha$ (3.5) avulla pysäyttämällä ensin tasaisella resoluutiolla ajettu simulaatio (kuva 3.1). Tämän jälkeen tarkennus tehdään käynnistäessä simulaatio uudelleen. Useampi tarkennustaso toteutettiin jakamalla tarkennusindeksi kahdella aina tarkentaessa, ja tarkentamalla uudestaan mikäli tarkennuskynnys edelleen ylittyi. Kaikki ajoparametrit ovat Liitteessä A. Tarkentaessa kohdan [restart] alle lisättiin edellisen tiedoston nimi ja muutettiin adapt_refinement = 1 rivillä 10. Kahden tarkennustason tulos saadaan muuttamalla max_spatial_level = 2 rivillä 8.

Tarkennusta ei tehty ajon aikana useista syistä. Ajo oli ensisijaisesti testi tarkennusparametreille. Tarkennuksen suorittaminen kenttien alustamisen yhteydessä vähensi mahdollisuutta virheille itse simulaatiossa. Tarkennuksen aikavaatimusta ei vielä oltu määritetty ja testin tarkoituksena oli myös kartoittaa tältä osin soveltuvuutta ajonaikaiseen tarkennukseen. Välittömästi tarkennuksen jälkeen tarkennusindeksi ei myöskään ole enää hyvä mittari, sillä data kopioituu suoraan tytärsoluille. Kuvassa 4.1 on havainnollistus ongelmasta.

Kuvissa 4.2 ja 4.3 näkyy lopputulos: verrattuna parametrisoituun tarkennukseen Kuvassa 3.2 mukautuva tarkennus keskittyy enemmän keulasokin sivuihin kärjen ja hännän sijasta.

Kuvassa 4.4 näkyy potentiaalinen ongelma: välittömästi tarkennuksen jälkeen simulaatio näyttää täsmälleen samalta. Simulaatioon muodostuu pieniä sokkeja, kun jakauman jyrkästi muuttuvilla alueilla on tasaisia kohtia. Tämä johtuu siitä, että tarkentaessa data kopioidaan suoraan tytärsoluille. Hienompi rakenne tulee esille simulaation jatkuessa.

Edellämainittua ongelmaa voidaan korjata suodattamalla data tarkennuksen jälkeen. Kuvassa 4.5 on käytetty liukuvaa keskiarvoa tarkennetuissa soluissa datan suodatukseen. Etenkin keulasokin reuna näyttää tasaisemmalta jo heti tarkennuksen jälkeen.

AMR on lupaava menetelmä kolmiulotteisessa mallinnuksessa. Testiajossa huomataan selkeitä eroja aiempaan tarkennukseen, jotka ovat kuitenkin fysikaalisesti perusteltavissa: magnetosfäärin kärjen lisäksi koko keulasokki tarkentuu. Ajonaikaisessa tarkennuksessa se ei kuitenkaan vielä toimi: simulaation hitaan tasoittumisen vuoksi tarkennusindeksi ei ainakaan heti tarkennuksen jälkeen ole käyttökelpoinen. Datan suodattaminen auttaa, mutta sitäkään ei tule käyttää varomattomasti; liiallisella suodatuksella yksityiskohdat katoavat.

Mukautuva tarkennus soveltuu jo tällaisenaan paremmaksi heuristiikaksi simulaation tarkentamiseen. Hienosäätämällä tarkennusindeksin kynnyksiä päästään toivottuun muistinkäyttöön.

Menetelmää voidaan käyttää myös ajojen nopeampaan alustukseen. Ajon alkaessa tyhjästä simulaatioalue alustetaan homogeeniseksi. Aurinkotuulen virratessa sisään yhdestä suunnasta, vuorovaikuttaessa magnetosfäärin kanssa ja virratessa ulos simulaatio alkaa hitaasti muistuttaa todellista tilannetta. Aloittamalla karkealla tarkkuudella tämä alkuvaihe voidaan ohittaa nopeammin; kahdella tarkennustasolla tarkennettu ajo vei noin kymmenkertaisen määrän muistia tasaiseen verrattuna.

Kehitettävää kuitenkin on. Ajonaikainen tarkennus olisi toivottavaa sekä prosessin automatisoimiseksi että simulaation tarkkuuden parantamiseksi. Testien perusteella suurin osa tarkennukseen kuluvasta ajasta tulee laskentatyön tasapainottamisesta prosessien välillä. Tarkennus voitaisiin siis toteuttaa ennen normaalia tasapainotusta ilman merkittävää aikakustannusta. Näiden tulosten perusteella menetelmän kehittäminen on perusteltua.

\myappendixtitle

⬇

1 project = Magnetosphere

2 dynamic_timestep = 1

3 ParticlePopulations = proton

5 [restart]

7 [AMR]

8 max_spatial_level = 3

9 should_refine = 0

10 adapt_refinement = 0

11 refine_treshold = 1.0

13 [io]

14 diagnostic_write_interval = 1

15 write_initial_state = 0

16 restart_walltime_interval = 21000

17 write_restart_stripe_factor = 6

18 number_of_restarts = 12

19 vlsv_buffer_size = 0

21 system_write_t_interval = 1

22 system_write_file_name = bulk

23 system_write_distribution_stride = 0

24 system_write_distribution_xline_stride = 0

25 system_write_distribution_yline_stride = 0

26 system_write_distribution_zline_stride = 0

28 [gridbuilder]

29 x_length = 51

30 y_length = 40

31 z_length = 40

32 x_min = -6.12e8

33 x_max = 3.06e8

34 y_min = -3.6e8

35 y_max = 3.6e8

36 z_min = -3.6e8

37 z_max = 3.6e8

39 t_max = 2500.0

41 [proton_properties]

42 mass = 1

43 mass_units = PROTON

44 charge = 1

46 [proton_vspace]

47 vx_min = -4.0e6

48 vx_max = +4.0e6

49 vy_min = -4.0e6

50 vy_max = +4.0e6

51 vz_min = -4.0e6

52 vz_max = +4.0e6

53 vx_length = 20

54 vy_length = 20

55 vz_length = 20

57 [proton_sparse]

58 minValue = 1.0e-15

59 dynamicAlgorithm = 0

60 dynamicBulkValue1 = 1.0e6

61 dynamicBulkValue2 = 1.0e7

62 dynamicMinValue1 = 1.0e-15

63 dynamicMinValue2 = 1.0e-13

65 [Magnetosphere]

66 constBgBX = 0.0

67 constBgBY = 0.0

68 constBgBZ = -5.0e-9

69 noDipoleInSW = 1.0

71 dipoleType = 4

72 dipoleTiltPhi = 0.0

73 dipoleTiltTheta = 0

74 dipoleXFull = 9.5565e7 # 15 RE

75 dipoleXZero = 2.5e8

76 dipoleInflowBX = 0.0

77 dipoleInflowBY = 0.0

78 dipoleInflowBZ = 0.0 #-5.0e-9

80 refine_L2radius = 11e7 # 17.27 RE

81 refine_L2tailthick = 2.5e7 # 3.92 RE

82 refine_L1radius = 1.59275e8 # 25 RE

83 refine_L1tailthick = 6.371e7 # 10 RE

84 refine_L3radius = 6.871e7 # 10.785 RE

85 refine_L3nosexmin = 5.0e7

86 refine_L3tailheight = 1.0e7

87 refine_L3tailwidth = 8.0e7

88 refine_L3tailxmin = -30.0e7

89 refine_L3tailxmax = -5.0e7

91 [ionosphere]

92 centerX = 0.0

93 centerY = 0.0

94 centerZ = 0.0

95 radius = 38.1e6

96 precedence = 2

97 reapplyUponRestart = 1

99 [proton_Magnetosphere]

100 T = 0.5e6

101 rho = 1.0e6

102 VX0 = -7.5e5

103 VY0 = 0.0

104 VZ0 = 0.0

105

106 nSpaceSamples = 1

107 nVelocitySamples = 1

108

109 [proton_ionosphere]

110 rho = 1.0e6

111 VX0 = 0.0

112 VY0 = 0.0

113 VZ0 = 0.0

114 taperRadius = 1e8

115

116 [loadBalance]

117 algorithm = RCB

118 rebalanceInterval = 50

119 tolerance = 1.2

120

121 [variables]

122 output = vg_rhom

123 output = vg_rhoq

124 output = vg_v

125 output = populations_vg_rho

126 output = populations_vg_v

127 output = populations_vg_moments_nonthermal

128 output = populations_vg_moments_thermal

129 output = populations_vg_acceleration_subcycles

130 output = fg_b

131 output = vg_b_vol

132 output = fg_e

133 output = fg_e_hall

134 output = vg_b_perturbed_vol

135 output = populations_vg_ptensor

136 output = vg_boundarytype

137 output = vg_boundarylayer

138 output = vg_rank

139 output = fg_rank

140 output = vg_loadbalance_weight

141 output = vg_maxdt_acceleration

142 output = vg_maxdt_translation

143 output = fg_maxdt_fieldsolver

144 output = populations_vg_blocks

145 output = vg_f_saved

146 output = populations_vg_effectivesparsitythreshold

147 diagnostic = populations_vg_blocks

148

149 output = vg_e_vol

150 output = vg_amr_drho

151 output = vg_amr_du

152 output = vg_amr_dpsq

153 output = vg_amr_dbsq

154 output = vg_amr_db

155 output = vg_amr_alpha

156 output = vg_amr_reflevel

157 output = vg_gridcoordinates

158

159 [proton_energydensity]

160 solarwindspeed = 7.5e5

161

162 [proton_precipitation]

163 nChannels = 9

164 emin = 500 # These are eV

165 emax = 50000

166

167 [boundaries]

168 periodic_x = no

169 periodic_y = no

170 periodic_z = no

171 boundary = Outflow

172 boundary = Maxwellian

173 boundary = Ionosphere

174

175 [outflow]

176 precedence = 3

177

178 [proton_outflow]

179 face = x-

180 face = y-

181 face = y+

182 face = z-

183 face = z+

184

185 [maxwellian]

186 face = x+

187 precedence = 4

188 reapplyUponRestart = 1

189

190 [proton_maxwellian]

191 dynamic = 0

192 file_x+ = sw1.dat

193

194 [bailout]

195 max_memory = 58

196 min_dt = 0.005

197

198 [fieldsolver]

199 maxSubcycles = 50

200 ohmHallTerm = 2

201 minCFL = 0.4

202 maxCFL = 0.45

203 maxWaveVelocity = 7494811.45 #2.5% of speed of light…

204

205 [vlasovsolver]

206 minCFL = 0.8

207 maxCFL = 0.99

208 maxSlAccelerationRotation = 22

209 maxSlAccelerationSubcycles = 2

Magnetosphere3D.cfg

⬇

1 0.0 1.0e6 0.5e6 -7.5e5 0.0 0.0 0 0 0

sw1.dat

$\displaystyle d$

$\displaystyle=\frac{mB}{qB\sqrt{\mu_{0}\rho}}$

$\displaystyle=\frac{mc\sqrt{\epsilon_{0}}}{q\sqrt{n_{0}m}}$

$\displaystyle=\frac{c}{q}\sqrt{\frac{m\epsilon_{0}}{n_{0}}}$

$\displaystyle\left|\omega_{\mathrm{p}}\right.$

$\displaystyle=\frac{c}{\omega_{\mathrm{p}}},$

[1] André Balogh and Rudolf. Treumann “Physics of Collisionless Shocks – Space Plasma Shock Waves” Springer, 2013
[2] Teemu Hallamaa “Voimakas aurinkomyrsky voi kaataa sähköverkot ja pilkkoa internetin – Suomessa tutkitaan, miten odotettuun myrskyyn pitäisi varautua”, 2021 URL: https://yle.fi/uutiset/3-12120070
[3] I. Honkonen et al. “Parallel grid library for rapid and flexible simulation development” In Computer Physics Communications 184.4 Elsevier BV, 2013, pp. 1297–1309 DOI: 10.1016/j.cpc.2012.12.017
[4] P. Janhunen et al. “The GUMICS-4 global MHD magnetosphere-ionosphere coupling simulation” In Journal of Atmospheric and Solar - Terrestrial Physics 80 Elsevier Scientific Publ. Co, 2012, pp. 48–59 DOI: 10.1016/j.jastp.2012.03.006
[5] Yann Kempf et al. “Wave dispersion in the hybrid-Vlasov model: Verification of Vlasiator” In Physics of Plasmas 20, 2013 DOI: 10.1063/1.4835315
[6] Emilia Kilpua and Hannu Koskinen “Introduction to Plasma Physics” Finland: LIMES, 2017
[7] Margaret. Kivelson and Christopher Russell “Introduction to Space Physics” Cambridge University Press, 1995 DOI: 10.1017/9781139878296
[8] Minna Palmroth et al. “Vlasov methods in space physics and astrophysics” In Living Reviews in Computational Astrophysics 4.1, 2018, pp. 1 DOI: 10.1007/s41115-018-0003-2
[9] Yann Pfau-Kempf “Vlasiator – from local to global magnetospheric hybrid-Vlasov simulations”, Contributions / Finnish Meteorological Institute Helsinki: Finnish Meteorological Institute, 2016 URL: http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-336-001-3
[10] Yann Pfau-Kempf et al. “fmihpc/vlasiator: Vlasiator” Zenodo, 2021 DOI: 10.5281/zenodo.3640593
[11] Yann Pfau-Kempf et al. “On the Importance of Spatial and Velocity Resolution in the Hybrid-Vlasov Modeling of Collisionless Shocks” In Frontiers in Physics 6, 2018, pp. 44 DOI: 10.3389/fphy.2018.00044
[12] S. von Alfthan et al. “Vlasiator: First global hybrid-Vlasov simulations of Earth’s foreshock and magnetosheath” In Journal of Atmospheric and Solar-Terrestrial Physics 120, 2014, pp. 24–35 DOI: https://doi.org/10.1016/j.jastp.2014.08.012