Kiteisessä aineessa atomit ovat asettuneet säännölliseen rakenteeseen, joka toistuu kolmessa ulottuvuudessa täyttäen koko avaruuden. Rakenteen toistuva yksikkö on suuntaissärmiö, jota kutsutaan yksikkökopiksi. Yksikkökopin määrittelee kolme vektoria, joita kutsutaan hilavektoreiksi ja jotka merkitään $\mathbf{a_{1}}$, $\mathbf{a_{2}}$ ja $\mathbf{a_{3}}$. Kun tiedetään hilavektorit ja atomien paikat yksikkökopin sisällä, kidehila on yksikäsitteisesti määritelty. Jos atomi sijaitsee yksikkökopin sisällä paikassa $\mathbf{r}$, kaikki vastaavien atomien paikat koko hilassa $\mathbf{r^{\prime}}$ saadaan yhtälöstä (1). [3]

Yksikkökoppi ei tietenkään ole yksikäsitteinen, koska esimerkiksi kahdesta vierekkäisestä yksikkökopista koostuva rakenne toistuu myös kiteessä ja täyttää koko avaruuden. Tällaisen yksikkökopin sisällä on kuitenkin enemmän atomeita, joten yhtälö (1) antaa täsmälleen samat atomien paikat.

Sinkkivälkehila ja timanttihila ovat puolijohteissa yleisiä kidehiloja, jotka ovat hyvin yksinkertaisia. Niiden yksikkökoppina on kuutio. Tämän kuution sivua eli hilavektoreiden pituutta kutsutaan hilavakioksi. Sinkkivälkehila koostuu kahdesta erilaisesta atomista. Timanttihila on muuten samanlainen, mutta siinä nämä kaksi atomia ovat samoja. Kolmas puolijohteissa yleinen kidehila on wurtsiittihila, jonka rakenne näyttää tietystä suunnasta katsottuna kuusikulmaiselta. Tämänkin hilan yksikkökoppi voidaan kuitenkin esittää kuusikulmaiselta näyttävästä rakenteestaan huolimatta suuntaissärmiönä.

Kuvassa 1 on esitetty sinkkivälkehilan rakenne. Kuvassa atomeita on merkitty harmailla ja mustilla palloilla. Kuvassa harmaat atomit ovat yksikkökopin kulmissa ja yksikkökopin tahkojen keskellä. Mustat atomit ovat sijoittuneet samalla tavalla, mutta mustien atomien hilaa on siirretty jokaisen hilavektorin suuntaan neljänneshilavektorin verran. Yksikkökoppi olisi tietenkin voitu valita myös niin, että mustat atomit olisivat yksikkökopin tahkoilla ja kulmissa ja harmaat atomit sisällä. Sekä mustia että harmaita atomeita on yksikkökopissa neljä. Kuvaan on piirretty 14 harmaata atomia, mutta niistä vain neljä kuuluu tähän yksikkökoppiin. Koska yksikkökopit toistuvat kaikissa avaruuden ulottuvuuksissa, kahdeksan harmaata atomia on jokainen kahdeksan eri yksikkökopin kulmassa. On valittava käytäntö, joka määrittää, mihin näistä kahdeksasta yksikkökopista kulmassa oleva atomi kuuluu. Vastaavasti tahkon keskellä olevat harmaat atomit kuuluvat vain toiseen niistä yksikkökopeista, joiden reunalla ne ovat.

Koska atomit ovat sijoittuneet toistuvaan rakenteeseen, kiteen mikroskooppiset ominaisuudet ovat jaksollisia paikkamuuttujan funktioita. Röntgendiffraktion kannalta kiinnostavin ominaisuus on sähköinen suskeptiivisuus $\chi(\mathbf{r})$, joka on skalaariarvoinen funktio. Sähköinen suskeptiivisuus kuvaa aineen ja sähkökentän välistä vuorovaikutusta. Röntgensäteilyn taajuuksilla magneettikentän ja aineen välinen vuorovaikutus on niin heikko, ettei sitä tarvitse ottaa huomioon. Funktion $\chi(\mathbf{r})$ jaksoja ovat hilavektorit $\mathbf{a_{1}}$, $\mathbf{a_{2}}$ ja $\mathbf{a_{3}}$ yhtälön (2) mukaisesti.

Yksiulotteinen jaksollinen funktio $f(x)$ voidaan esittää Fourier-sarjan avulla kompleksisten eksponenttifunktioiden äärettömänä summana yhtälön (3) mukaisesti. Yhtälössä $H$ on reaaliluku, joka käy läpi kaikki arvot, jolla yksiulotteisen funktion jakso $a$ on myös kompleksisen eksponenttifunktion jakso. Tämä ehto voidaan esittää yhtälönä (4). Fourier-kertoimet $f_{H}$ lasketaan yhtälöstä (5), jossa integraali otetaan yhden jakson yli ja jossa $l$ on jakson pituus.

Fourier-sarja on yleistettävissä kolmeen ulottuvuuteen, jolloin funktio $\chi(\mathbf{r})$ voidaan myös esittää Fourier-sarjana. Kolmiulotteisessa Fourier-sarjassa skalaari $H$ korvataan vektorilla $\mathbf{h}$, ja kompleksisessa eksponenttifunktiossa reaalilukujen tulo korvataan skalaaritulolla. Funktio $\chi(\mathbf{r})$ saadaan summasta (6), jossa $\mathbf{h}$ käy läpi yhtälön (7) mukaiset arvot. Sarjan kertoimet $\chi_{\mathbf{h}}$ saadaan yhtälöstä (8), jossa tilavuusintegraali lasketaan yksikkökopin yli ja jossa $V$ on tämän yksikkökopin tilavuus.

Ongelmaksi jää niiden vektorin $\mathbf{h}$ arvojen selvittäminen, joilla ehto (7) pätee. Tätä vektorien $\mathbf{h}$ joukkoa kutsutaan käänteishilaksi. Kompleksinen eksponenttifunktio saa arvon 1 vain, kun sen argumentti on $2\pi$:n moninkerta. Skalaaritulo ja hilavektorien kokonaislukukertoiminen lineaarikombinaatio voidaan kirjoittaa matriisimuotoon

joka toteutuu jos ja vain jos käänteishilan vektorin transpoosin ja hilavektorimatriisin matriisitulon rivit ovat $2\pi$:n moninkertoja. Ehto saadaan siis muotoon

josta voidaan ratkaista $\mathbf{h}$, jolle saadaan yhtälö

mikä osoittaa, että käänteishila on matemaattiselta olemukseltaan samanlainen kuin hila, eli käänteishilan vektorit ovat kolmen vektorin kokonaislukukertoimisia lineaarikombinaatioita. Näitä vektoreita kutsutaan käänteishilavektoreiksi $\mathbf{b_{1}}$, $\mathbf{b_{2}}$ ja $\mathbf{b_{3}}$, ja ne saadaan yhtälöstä

Yhtälöstä (12) saadaan hilavektorien ja käänteishilavektorien pistetulokaavat (13–14).

Käänteishila on käyttökelpoinen työkalu kaikkialla, missä tarvitaan sellainen vektori, jonka pistetulo paikkavektorin kanssa antaa yksiköttömän luvun. Fourier-sarjan lisäksi tällaista vektoria tarvitaan tasojen esittämiseen. Avaruuden taso on yksinkertaisinta esittää normaalivektorinsa avulla, jolloin tason yhtälö on muotoa $\mathbf{h}\cdot\mathbf{r}=C$, $C$ vakio. Kide halkeaa yleensä sellaisten tasojen suuntaisesti, joissa atomit ovat sijoittuneet mahdollisimman yksinkertaisesti. Nämä tasot leikkaavat yksikkökopin kohdissa $\mathbf{a_{1}}/h$, $\mathbf{a_{2}}/k$ ja $\mathbf{a_{3}}/l$, joissa $h$, $k$ ja $l$ ovat pieniä kokonaislukuja. Hilavektorien ja käänteishilavektorien pistetulokaavoista (13–14) nähdään, että tällaisen tason normaalivektori on $\mathbf{h}=h\mathbf{b_{1}}+k\mathbf{b_{2}}+l\mathbf{b_{3}}$, kun valitaan $C=2\pi$. Jos näitä samansuuntaisia tasoja kuvitellaan olevan avaruudessa tasavälein, siten että yksi taso on origossa ($C=0$) ja toinen on tämä äsken kuvattu taso ($C=2\pi$), näiden tasojen väliselle etäisyydelle saadaan yhtälö

josta saadaan käänteishilavektorin pituudelle laskentakaava

Tasojen suunnat ilmoitetaan yleensä Millerin indeksien avulla, joita merkitään $(hkl)$. Tämä tarkoittaa tasoa, jonka normaalivektori on $h\mathbf{b_{1}}+k\mathbf{b_{2}}+l\mathbf{b_{3}}$. Jos indeksin yläpuolella on viiva, se tarkoittaa että kyseinen indeksi on negatiivinen. Tason normaalivektori voidaan kertoa mielivaltaisella vakiolla, joten esimerkiksi $(111)$ ja $(222)$ tarkoittavat täsmälleen samaa tasoa. Samaa merkintää käytetään tosin myös muissa yhteyksissä, joissa tarvitaan käänteishilan vektoreita. Esimerkiksi röntgendiffraktion eri diffraktiokulmia vastaavat tasot voidaan esittää kätevästi Millerin indekseillä. Tällöin kuitenkaan vektoreihin $(111)$ ja $(222)$ liittyvää diffraktiota ei havaita samalla kulmalla, koska röntgendiffraktiossa käänteishilavektorin suunnan lisäksi pituudella on merkitystä.

Epitaksia on ohuiden puolijohdekerrosten kasvatusmenetelmä, jossa alustakiteen eli substraatin päälle kasvatetun kerroksen kiderakenne on jatkoa substraatin kiderakenteelle. Epitaksia voidaan jakaa homo- ja heteroepitaksiaan. Homoepitaksiassa kasvatetaan substraatin päälle samaa puolijohdetta kuin mistä substraatti koostuu. Heteroepitaksialla tarkoitetaan epitaksiaa, jossa substraatti ja kerros ovat eri puolijohteita. Epitaktisia kerroksia voidaan kasvattaa myös useita päällekkäin.

Tässä työssä tarkastellaan kuvan 2 kaltaisten rakenteiden karakterisointia röntgenmittauksilla. Paksun substraatin päälle on kasvatettu $N$ homogeenista kerrosta, joilla jokaisella on oma koostumus. Rakenne oletetaan äärettömän leveäksi, ja substraatti oletetaan äärettömän paksuksi. Kerrosten väliset rajapinnat oletetaan yhdensuuntaisiksi. Röntgendiffraktiomittauksen tulosten analysoinnissa kerrosten oletetaan olevan aina epitaktisia.

Seuraavaksi käsitellään substraatin päälle kasvatetun yhden heteroepitaktisen kerroksen elastiikkaa. Käsittely on yleistettävissä monikerroksiseen rakenteeseen, mutta tällöin käsittelyssä käytettävät substraatin $x$- ja $y$-suuntaiset hilavakiot on korvattava kerroksen alapuolella olevan toisen kerroksen hilavakioilla.

Heteroepitaksiassa ohutkerroksen ja substraatin hilavakiot ovat erisuuruisia. Koska heteroepitaktisen ohutkerroksen kiderakenne on jatkoa substraatin kiderakenteelle, substraatin ja ohutkerroksen liitos saa ohutkerroksen jännittyneeseen tilaan. Ohutkerros venyy niin, että sen pinnan suuntainen hilavakio on sama kuin substraatilla. Substraatti ei veny, koska se on paljon ohutkerrosta paksumpi. Kuvassa 3 on havainnollistettu kerroksen venymistä. Tässä kuvassa ohutkerros venyy vaakasuunnassa (ja syvyyssuunnassa).

Venymistä pinnan suunnassa vastaa vastakkaissuuntainen venyminen kohtisuoraan. Tämä kohtisuora venyminen saadaan laskettua ohutkerroksen elastisista vakioista. Pystysuunnassa tiedetään, että jännitystä $\sigma_{zz}$ ei ole. Pystysuuntainen venymä $\epsilon_{zz}$ halutaan selville. Pinnan suuntaiset venymät $\epsilon_{xx}$ ja $\epsilon_{yy}$ saadaan laskettua ohutkerroksen todellisesta ja jännittymättömästä hilavakiosta. Leikkausjännitystä tai leikkausvenymää ei ole.

Venymät $x$-suunnassa määritellään

missä $d_{x}$ on todellinen hilavakio $x$-suunnassa ja $d_{x\mathchar 315\relax 0}$ on hilavakio tässä suunnassa venymättömässä tilassa. Vastaava yhtälö pätee tietysti muihinkin suuntiin. Ideaalisella kerroksella $d_{x}$ ja $d_{y}$ ovat ohutkerrokselle samat kuin substraatille. [1, s. 18]

Epäideaalinen kerros ei ole välttämättä täysin venynyt $x$- ja $y$-suunnissa niin, että sen hilavakio olisi sama kuin substraatilla. Tällaisen kerroksen epäideaalisuutta voidaan kuvata relaksaatiolla, joka määritellään yhtälöllä

jossa $\epsilon_{xx\mathchar 315\relax ideal}$ on ideaalisen kerroksen venymä, $\epsilon_{xx}$ on kerroksen oikea venymä ja $R_{x}$ on relaksaatio $x$-suunnassa. Myös $y$-suunnan relaksaatio määritellään vastaavasti. [1, s. 18]

Venymä $z$-suunnassa saadaan laskettua $x$- ja $y$-suuntaisten venymien avulla lineaarisen elastiikan laeista, joista voidaan johtaa yhtälö

jossa $\nu$ on aineen Poissonin vakio kasvatussuuntaan. Vakio voi riippua suunnasta. [1, s. 16]

Kun venymä $z$-suunnassa tiedetään, yhtälöstä (17) voidaan ratkaista $z$-suuntainen hilavakio, jolle saadaan yhtälö

Useasta yhdisteestä koostuvan kerroksen hilavakio voidaan laskea Vegardin laista. Tämän lineaarisen lain mukaan moniyhdistekerroksen hilavakio on yhdisteiden suhteellisilla pitoisuuksilla painotettu keskiarvo niiden hilavakioista. Poikkeama lineaarisuudesta on yleensä pieni ja hankala mitata. Jos yhdisteiden suhteelliset pitoisuudet ovat $p_{i}$ ja hilavakiot $d_{i}$, moniyhdistekerroksen hilavakio on siis [1, s. 204]

Myös Poissonin luvulle käytetään vastaavaa lineaarista lakia

Aineen suskeptiivisuuden laskeminen röntgentaajuuksilla perustuu yksinkertaiseen atomimalliin, jossa atomin positiivisesti varautuneen ytimen ympärillä on elektronipilveä kuvaava yhtäsuuri negatiivinen varausjakauma. Jos atomi ei ole sähkökentässä, varausjakauman keskiarvo on atomiytimen kohdalla, joten atomilla ei ole dipolimomenttia. Kun atomi asetetaan sähkökenttään, elektronipilvi siirtyy siten, että varausjakauman keskiarvo ei enää ole atomiytimen kohdalla. Syntyy ulkoista kenttää vastustava dipolimomentti.

Atomia mallinnetaan lineaarisella toisen kertaluvun differentiaaliyhtälöllä. Yhtälö perustuu klassiseen fysiikkaan ja on siten tarkkaan ottaen virheellinen, mutta auttaa ymmärtämään, mistä suskeptiivisuus johtuu[3, s. 165]. Varausjakaumaan kohdistuva nettovoima oletetaan lineaariseksi poikkeaman funktioksi, mikä pätee pienillä poikkeamilla. Mukaan otetaan myös varausjakauman siirtymisnopeuteen verrannollinen vaimennustermi. Jos elektronipilvessä on vain yksi elektroni, liikeyhtälö on

missä $m_{e}$ on elektronin massa, $e$ on alkeisvaraus, $2m_{e}\gamma$ on vaimennustermi, josta kaksi kertaa elektronin massa on otettu omaksi tekijäkseen, $m_{e}\omega_{0}^{2}$ on elektronipilveen kohdistuvan nettovoiman ja poikkeaman verrannollisuuskerroin, josta elektronin massa on otettu tekijäksi ja loput esitetään neliönä, $\mathbf{E}$ on sähkökenttä ja $\mathbf{x}$ on varausjakauman poikkeama normaalitilasta.

Koska sähkömagneettisessa säteilyssä kenttä värähtelee sinimuotoisesti, yhtälöön (23) sijoitetaan $\mathbf{E}=\mathbf{E_{0}}\exp(\mathrm{i}\omega t)$. Aikaharmonisia kenttiä käyttämällä kentän ja poikkeaman vaihe-eroa on helpompi käsitellä, koska tällöin $\mathbf{x}$ on verrannollinen $\mathbf{E}$:hen. Sinimuotoinen kenttä voidaan tietysti esittää kahden aikaharmonisen kentän summana, jossa yhden eksponenttifunktion taajuus on positiivinen ja toisen negatiivinen. Ratkaisuksi saadaan[1, s. 35]

Röntgensäteillä taajuus $\omega$ on suuri, joten ratkaisun (24) nimittäjän voidaan approksimoida olevan $-m_{e}\omega^{2}$. Approksimaatio aiheuttaa pienen virheen reaaliosaan ja unohtaa kokonaan imaginääriosan. Approksimaation tekemällä elektronin polarisaatioksi $\mathbf{P}=-\mathbf{x}e\rho_{e}(\mathbf{r})$ saadaan

jossa $\lambda$ on röntgensäteilyn aallonpituus, $c$ on valon nopeus ja $\rho_{e}(\mathbf{r})$ on elektronitiheys. Yhtälö (25) pätee tietysti myös protoneille, mutta koska protonin massa on noin 1800-kertainen elektronin massaan nähden, riittää että pelkästään elektronit otetaan huomioon kokonaispolarisaatiota laskettaessa[1, s. 37].

Sähköinen suskeptiivisuus $\chi$ on polarisaation ja sähkökentän yksikötön verrannollisuuskerroin, jonka määritelmänä on yhtälö $\mathbf{P}=\epsilon_{0}\chi\mathbf{E}$. Yhtälöstä (25) saadaan suskeptiivisuudelle yhtälö

jossa

on luonnonvakio, jota kutsutaan klassiseksi elektronin säteeksi. Sama yhtälö on lähteessä [1, s. 37], mutta siinä käytetään SI-järjestelmän sijasta CGS-järjestelmää.

Olettaen, että atomit ovat pistemäisiä, elektronitiheydelle saadaan esitys

jossa $Z_{\mathbf{r}}$ on paikassa $\mathbf{r}$ olevan atomin elektronien määrä ja $\delta(\mathbf{r})$ on kolmiulotteinen Diracin deltafunktio. Yhtälöt (26) ja (28) voidaan yhdistää ja sijoittaa luvussa (2.1) esitettyyn Fourier-integraaliin yksikkökopin yli (8). Suskeptiivisuuden Fourier-kertoimiksi saadaan

jossa summa lasketaan kaikkien yksikkökoppiin kuuluvien atomien yli.

Todellisuudessa $\chi_{\mathbf{h}}$ on kuitenkin hieman monimutkaisempi. Yhtälön (24) nimittäjää approksimoitiin, mikä jättää suskeptiivisuuden imaginääriosan huomiotta ja muuttaa reaaliosaa hieman. Tämän approksimaation tarkkuus riippuu röntgensäteiden taajuudesta. Tietyillä taajuuksilla approksimaatio ei päde lainkaan, mitä kutsutaan anomaaliseksi dispersioksi[3, s. 165]. Atomit eivät myöskään ole pistemäisiä, vaan atomiytimen ympärillä on elektronipilvi, jolla on tietty varausjakauma. Varausjakauma riippuu myös lämpötilasta. Pistevarausapproksimaation tarkkuus riippuu käänteishilan vektorista $\mathbf{h}$. Fourier-sarjassa suuret käänteishilan vektorit vastaavat pieniä paikkaresoluutioita, joten suurilla käänteishilan vektoreilla pistevarausapproksimaatio on epätarkka. Lisäksi on huomioitava, että malli jolla yhtälö (24) johdettiin perustuu klassiseen fysiikkaan.

Nämä ilmiöt voidaan ottaa huomioon korvaamalla atomiluku $Z_{\mathbf{r}}$ sirontakertoimella $F_{\mathbf{r}}(\omega)$, joka kerrotaan lämpötilariippuvuuden huomioivalla Debye-Waller-kertoimella. Sirontakertoimen elektronien varausjakaumasta riippuvaa osuutta laskettaessa yhtälön (8) Fourier-integraali kiteen kokonaiselektronitiheydestä yksikkökopin yli muunnetaan yhden yksikkökopin sisältämien atomien elektronitiheyden Fourier-muunnokseksi koko avaruuden yli. Yksittäisen atomin elektronitiheyden Fourier-muunnosta $f(\mathbf{h})$ kutsutaan atomin muotokertoimeksi[3, s. 147]. Sirontakertoimeen lisätään myös taajuus- eli aallonpituusriippuvaiset atomikohtaiset termit, joita kutsutaan Hönlin korjaustermeiksi[3, s. 165].

Lähteessä [4] atomien muotokertoimet eli Fourier-muunnokset $f(\mathbf{h})$ on parametrisoitu approksimoimalla niitä funktioilla

jossa parametri $s=|\mathbf{h}|/(4\pi)=\sin(\theta_{B})/\lambda$. Lähteessä [4] käytetään jälkimmäistä muotoa parametrille $s$, mutta luvussa 2.4 johdetun Braggin lain avulla voidaan molemmat muodot osoittaa samoiksi. Atomikohtaiset parametrit $a_{i}$, $b_{i}$ ja $c$ määrittävät siis atomin elektronitiheyden Fourier-muunnoksen.

Lähteessä [5] on taulukoitu sirontakertoimen reaali- ja imaginääriosien $f_{1}(\lambda)$ ja $f_{2}(\lambda)$ vakiokomponentit. Koska Hönlin korjaustermien riippuvuus diffraktiokulmasta eli käänteishilan vektorista on hyvin pieni[3, s. 166], lähteen [5] arvoja voidaan käyttää myös röntgendiffraktiossa tarvittavien suskeptiivisuuden muiden Fourier-komponenttien laskennassa. Koska vakiokertoimelle $s=0$, voidaan sirontakerroin ilmaista kahdella eri tavalla

joista saadaan kaavat lähteen [5] taulukkoarvojen muuntamiseksi Hönlin korjaustermeiksi

Elektronien lämpöliike muuttaa varausjakaumaa, mikä otetaan huomioon kertomalla sirontakerroin $F(\lambda)$ Debye-Waller-lämpötilakertoimella $\exp(-Bs^{2})$, jossa $s$ on määritelty samalla tavalla kuin muotokertoimen laskennassa. Debye-Waller-lämpötilakerroin perustuu oletukseen, että varausjakauma leviää pallosymmetrisen gaussisen jakauman mukaisesti[3, s. 149]. Tässä $B$ on Debye-Waller-$B$-kerroin, jonka arvoja on taulukoitu lähteessä [6]. Jos $B$-kertoimia ei ole taulukossa, ne voidaan laskea Debyen lämpötilasta[6]. Debyen $B$-kertoimia ei tunneta kaikille alkuaineille, ja ne riippuvat atomin lisäksi siitä kiteestä, jossa atomi on[6]. Tämä johtuu siitä, että atomin lämpöliike riippuu sen ympärillä olevista atomeista[3, s. 148]. Jos alkuaineelle on taulukoitu useita $B$-kertoimia erilaisille kiteille, arvoista käytetään keskiarvoa, mitä ehdotetaan lähteessä [7].

Jos aine on seos, yhdellä paikalla voi olla yksi useammasta atomista. Esimerkiksi Al_0,2Ga_0,8As on III- ja V-ryhmien atomeista koostuva puolijohde, jonka kidehila on sinkkivälkehila. Tämän aineen kiderakenteessa III-ryhmän atomin paikalla on todennäköisyydellä $p=0{\mathchar 315\relax}2$ alumiiniatomi ja todennäköisyydellä $p=0{\mathchar 315\relax}8$ galliumatomi. Todennäköisyyttä $p$ kutsutaan okkupaatioluvuksi[3, s. 87]. Suskeptiivisuusyhtälössä (29) otetaan summaan sekä gallium- että alumiiniatomit, mutta nämä termit kerrotaan galliumin ja alumiinin okkupaatioluvuilla.

Lopullinen laskentakaava suskeptiivisuudelle on siis

jossa summa lasketaan kaikkien yksikkökopin atomeiden yli, $V$ on yksikkökopin tilavuus, $\mathbf{r}$ on atomin paikka, $p_{\mathbf{r}}$ on okkupaatioluku, $r_{e}$ on klassinen elektronin säde, $\lambda$ on röntgensäteilyn aallonpituus ja $s=|\mathbf{h}|/(4\pi)$. Yksikkökopin tilavuudessa $V$ ja käänteishilavektorin pituudessa $|\mathbf{h}|$ on otettava huomioon yksikkökopin venyminen (luku 2.2). Käytännössä käänteishilavektorin pituus on yksinkertaisinta laskea kaavalla (16). Pistetulo $\mathbf{h}\cdot\mathbf{r}$ lasketaan esittämällä atomin paikka $\mathbf{r}$ hilavektorien reaalikertoimisena lineaarikombinaationa, esittämällä $\mathbf{h}$ käänteishilavektorien kokonaislukukertoimisena lineaarikombinaationa ja käyttämällä pistetulokaavoja (13–14). Lähteessä [5] taulukoitujen arvojen perusteella saadaan atomikohtaiset aallonpituusriippuvat Hönlin korjaustermit $f_{\mathbf{r}}^{\prime}(\lambda)$ ja $f_{\mathbf{r}}^{\prime\prime}(\lambda)$, jotka lasketaan kaavoista (32–33). Muotokerroinfunktio $f_{\mathbf{r}}(s)$ on määritelty yhtälössä (30), jonka atomikohtaiset taulukkoarvot $a_{i}$, $b_{i}$ ja $c$ saadaan lähteestä [4]. $B$ on Debye-Waller-$B$-kerroin, joka otetaan joko suoraan taulukosta tai lasketaan taulukoidun Debyen lämpötilan avulla[6].

Röntgendiffraktio (XRD) on ilmiö, jossa kiderakenteessa olevat säännöllisesti järjestäytyneet atomit sirottavat säteilyä joka puolelle palloaaltona, joka interferoi tietyissä suunnissa vahvistavasti. Näitä suuntia kutsutaan diffraktiosuunniksi. Diffraktioilmiötä voidaan kuvata kahdella diffraktioteorialla, jotka ovat kinemaattinen diffraktioteoria ja dynaaminen diffraktioteoria. Kinemaattisessa diffraktioteoriassa oletetaan, että kiteeseen saapuu tasoaalto, jonka intensiteetti pysyy vakiona. Näinhän ei tietenkään oikeasti ole, sillä atomien sirottaman säteilyn interferenssi vaikuttaa myös kiteeseen saapuvaan tasoaaltoon. Dynaamisessa diffraktioteoriassa sirontailmiötä käsitellään sähköisen suskeptiivisuuden avulla, ja diffraktioilmiö saadaan Maxwellin yhtälöiden ratkaisuista. Kinemaattinen diffraktioteoria on tärkeä ymmärtää, koska myös dynaamisessa diffraktioteoriassa tarvitaan kinemaattiseen diffraktioteoriaan liittyviä käsitteitä.

Oletetaan kinemaattisen diffraktioteorian mukaisesti, että kiteeseen saapuu aikaharmoninen tasoaalto

jonka aikariippuvuus piilotetaan käsittelemällä aikaharmonisen kentän kerrointa. $\mathbf{k_{0}}$ on säteilyn aaltovektori ja $\mathbf{A_{0}}$ on sähkökentän värähtelyamplitudi. Kiteestä diffraktoituu tiettyihin suuntiin aikaharmonisia tasoaaltoja, joiden kertoimet ovat

jossa aaltovektoreiden pituudet ovat samat, eli $|\mathbf{k_{1}}|=|\mathbf{k_{0}}|$, koska säteilyn taajuus ei muutu.

Oletetaan, että jokainen hilapiste heijastaa säteilyä tietyllä heijastuskertoimella $k$ siten, että $|\mathbf{E_{j\mathchar 315\relax 1}}|=k|\mathbf{E_{0}}|$, jossa $\mathbf{E_{j\mathchar 315\relax 1}}$ on kyseisestä hilapisteestä $r_{j}$ sironneen säteilyn osuus lähtevästä tasoaallosta. Diffraktio tapahtuu, kun kaikista hilapisteistä sironnut säteily on samassa vaiheessa tarkasteltuna esimerkiksi pisteessä $\mathbf{r}=0$. Kun otetaan huomioon tulevan tasoaallon vaihesiirto origosta pisteeseen $\mathbf{r_{j}}$, heijastuskerroin ja lähtevän säteilyn vaihesiirto takaisin origoon, saadaan aikaharmonisen sirontakentän kertoimeksi origossa

jossa $\mathbf{\hat{u}}$ on yksikkövektori, joka määrittää sähkökentän suunnan.

Jotta säteet olisivat samassa vaiheessa, eksponenttitekijän täytyy olla hilapisteestä $\mathbf{r_{j}}$ riippumaton vakio. Koska myös paikassa $2\mathbf{r_{j}}$ on hilapiste, vakion täytyy lisäksi olla 1. Ehto diffraktiolle on siis

mikä on suoraan käänteishilan määritelmä — ehto toteutuu kaikilla hilapisteillä $\mathbf{r_{j}}$ jos ja vain jos $\mathbf{k_{1}}-\mathbf{k_{0}}$ on jokin käänteishilan vektori $\mathbf{h}$. Kuten aiemmin todettiin, lisäehtona vektorien $\mathbf{k_{1}}$ ja $\mathbf{k_{0}}$ pituuksien on oltava yhtäsuuret. Kuvassa 5 havainnollistetaan diffraktiota. Tulevan ja lähtevän aaltovektorin kulmat suhteessa diffraktiotasoon ovat samat. Tälle kulmalle käytetään merkintää $\theta$. Diffraktioilmiö havaitaan, kun $\theta=\theta_{B}$, jossa $\theta_{B}$ on Braggin kulma.

Kuvasta 5 saadaan diffraktiokulma $\theta_{B}$ trigonometrian avulla. Yhtälö diffraktiokulman sinille on

johon voidaan sijoittaa käänteishilan vektorin pituus $|\mathbf{h}|=\frac{2\pi}{d}$ ja aaltovektorin pituus $|\mathbf{k_{0}}|=\frac{2\pi}{\lambda}$. Yhtälö muuttuu lopulta muotoon

missä $\lambda$ on aallonpituus, $d$ on heijastavien tasojen välinen etäisyys ja $\theta_{B}$ on Braggin kulma. Yhtälöä (40) kutsutaan Braggin laiksi. Braggin laissa heijastavat tasot ovat täysin käänteishilan vektorin avulla määriteltyjä, joten Braggin laki pätee, vaikka tasojen etäisyys jaettaisiin millä tahansa kokonaisluvulla $n$, sillä myös $n\mathbf{h}$ on käänteishilan vektori.

Dynaaminen diffraktioteoria perustuu Maxwellin yhtälöihin, jotka ovat väliaineessa

ja materiaalista riippuviin konstitutiivisiin yhtälöihin

joissa $\mathbf{E}$ on sähkökentän voimakkuus ja $\mathbf{B}$ on magneettivuon tiheys. Nämä ovat fysikaalisia sähkö- ja magneettikenttiä, jotka aiheuttavat sähkövaraukseen Lorentzin voiman. Väliaineessa yhtälöiden ratkaisemista helpottaa, jos käyttää näiden kenttien lisäksi kenttiä $\mathbf{D}$ ja $\mathbf{H}$, jotka ovat sähkövuon tiheys ja magneettikentän voimakkuus. $\mathbf{J}_{\mathrm{free}}$ on vapaa virrantiheys, jossa ei ole otettu huomioon polarisaation muutoksesta ja magnetisoitumisesta johtuvia virrantiheyksiä. $\rho_{\mathrm{free}}$ on vapaa varaustiheys, jossa ei ole otettu huomioon polarisaatiovaraustiheyttä. $\epsilon_{0}$ ja $\mu_{0}$ ovat tyhjiön permittiivisyys ja permeabiliteetti, jotka ovat luonnonvakioita. $\chi$ on sähköinen suskeptiivisuus, joka kuvaa väliaineen polarisoitumista sähkökentän vaikutuksesta. $\chi_{m}$ on magneettinen suskeptiivisuus, joka kuvaa väliaineen magnetisoitumista magneettikentän vaikutuksesta.

Röntgendiffraktiossa vapaata varaustiheyttä $\rho_{\mathrm{free}}$ ei ole, koska kaikki varaustiheys johtuu polarisaatiosta. Röntgentaajuuksilla magneettinen suskeptiivisuus $\chi_{m}=0$, eli väliaineen ja kenttien vuorovaikutus röntgensäteillä on puhtaasti sähköinen. Myöskään vapaata virrantiheyttä $\mathbf{J}_{\mathrm{free}}$ ei ole, koska kaikki virrantiheys johtuu polarisaation aikamuutoksesta. $\chi$ on kiteisellä aineella paikan funktio $\chi(\mathbf{r})$, joka voidaan esittää Fourier-sarjan avulla (luvut 2.1 ja 2.3).

Tässä työssä tarkastellaan diffraktiota epitaktisista monikerrosrakenteista, joissa diffraktio mitataan käänteishilavektorista, joka on kohtisuorassa näytteen pintaa vastaan. Esimerkiksi jos näytteen pinnan Millerin indeksi on ($100$), diffraktio voisi tapahtua käänteishilavektoreista ($100$), ($200$), ($300$), ($400$) ja yleisesti ($n00$), jossa $n$ on mikä tahansa kokonaisluku. Sinkkivälke- ja timanttihiloilla kuitenkin yksikkökopin sisäisestä rakenteesta johtuen diffraktioiden ($100$), ($200$) ja ($300$) intensiteetti on nolla tai hyvin pieni, joten näillä kiderakenteilla käytetään vektoria ($400$). Näytteiden epäideaalisuudesta johtuen käänteishilavektori ei itse asiassa ole aivan tarkalleen kohtisuorassa pintaa vasten, vaan se poikkeaa kohtisuoruudesta pienen kulman $\phi$ verran. Näytteeseen kohdistetaan röntgensäteitä kulmassa $\theta-\phi$ pinnan kanssa. Diffraktoitunut säteily mitataan kulmassa $\theta+\phi$. Tällöin tulo- ja lähtökulmat käänteishilan vektorin suhteen ovat samat, mikä on diffraktion edellytys.

Diffraktiointensiteettiä mitataan kulman $\theta$ funktiona. Jos näytteessä on useita kerroksia, jokaisella kerroksella on oma Braggin kulmansa. Kun $\theta$ on tarkalleen yhtäsuuri kuin jonkin kerroksen Braggin kulma, diffraktiointensiteetti on voimakas. Näiden kulmien lähistöllä diffraktiointensiteetti on huomattavasti pienempi, mutta sisältää paljon tärkeää tietoa näytteen rakenteesta. Diffraktiointensiteetissä havaitaan aaltoilua kulman funktiona, mistä saadaan selville kerrosten paksuudet. Aaltoilu havaitaan parhaiten logaritmisella asteikolla, minkä vuoksi kuvaajia on tapana käsitellä tällä asteikolla (kuva 6). Braggin kulmista saadaan selville näytteiden koostumus, koska Braggin kulma riippuu heijastavien tasojen välisestä etäisyydestä, joka on verrannollinen hilavakioon. Hilavakio riippuu kerroksen koostumuksesta Vegardin lain mukaisesti, ja myös kerroksen venyminen muuttaa hilavakioita eri suunnissa.

Yhtälöitä diffraktiointensiteetin laskentaan ei johdeta tässä, vaan yhtälöt ja niiden ratkaisut esitetään tässä ainoastaan lyhyesti. Tarkempaa tietoa dynaamisesta diffraktioteoriasta saa röntgendiffraktiokirjallisuudesta[1]. Tässä työssä lasketaan intensiteetti rekursiokaavoilla, jotka on johdettu artikkelissa [2]. Maxwellin yhtälöistä voidaan johtaa röntgendiffraktiolle Takagi-Taupin-yhtälö olettaen, että vain sähköisen suskeptiivisuuden vakiokomponentilla $\chi_{0}$ ja Braggin kulmaa vastaavan käänteishilavektorin Fourier-komponenteilla $\chi_{\mathbf{h}}$ ja $\chi_{\mathbf{\overline{h}}}$ on merkitystä diffraktiointensiteettiin. Tulevan ja lähtevän säteen amplitudien muutosta syvyyden funktiona kuvaava Takagi-Taupin-yhtälö on

jossa

joissa $\theta$ on säteiden tulokulma suhteessa heijastaviin tasoihin, $\theta_{B}$ on hilavektoria $\mathbf{h}$ vastaava Braggin kulma, $\phi$ on heijastavien tasojen ja pinnan välinen kulma, $\chi_{\mathbf{h}}$ ja $\chi_{\mathbf{\overline{h}}}$ ovat näitä hilavektoreita vastaavat suskeptiivisuuden Fourier-sarjan komponentit, $\chi_{0}$ on suskeptiivisuuden vakiokomponentti, $C$ on polarisaatiokerroin joka on $1$ $\sigma$-polarisaatiolle ja $|\cos{2\theta_{B}}|$ $\pi$-polarisaatiolle, $\lambda$ on aallonpituus, $\gamma_{0}$ ja $\gamma_{H}$ ovat Braggin kulmalla tulevan ja lähtevän säteen suuntakulmien kosinit mitattuna pinnannormaalista, $b$ on heijastuksen asymmetrisyyttä kuvaava luku joka on noin $-1$, $\eta$ on tulokulman ja Braggin kulman erotuksesta riippuva poikkeamaparametri, $T$ on syvyyden $t$ avulla määritelty suure ja $X$ on tulevan ja lähtevän säteiden amplitudien $D_{H}$ ja $D_{0}$ suhteen avulla määritelty suure. Suureet $\eta$, $T$ ja $X$ ovat määritelty siten, että yhtälöstä tulisi mahdollisimman yksinkertainen. Suskeptiivisuuden Fourier-komponentit lasketaan kaavalla (34), ja Braggin kulma saadaan yhtälöstä (40), jossa on otettava huomioon yksikkökopin venyminen (luku 2.2).

Yhtälö voidaan ratkaista separoimalla ja integroimalla. Jos $X$ on kerroksen pohjassa $X_{0}$ ja kerroksen pinnalla $X_{t}$, ja kerros on homogeeninen ($\eta$ vakio), saadaan $X_{t}$ rekursiokaavan avulla

jossa

Ratkaisukaavoissa (54-56) suure $T$ määritellään muuten saman yhtälön avulla kuin aiemmin, mutta tässä yhtälössä $t$:llä on nyt erilainen rooli. Aiemmin $t$ oli syvyysparametri ja $T$ tästä parametrista riippuva suure, jonka suhteen derivoitiin. Nyt $t$ on kerroksen paksuus.

Pohjimmaisena kerroksena on huomattavasti muita kerroksia paksumpi substraatti. Substraatti oletetaan tässä äärettömän paksuksi kerrokseksi, jolle voidaan rekursiokaavan raja-arvosta johtaa Darwin-Prins-yhtälö

jossa merkki valitaan vastakkaiseksi kuin poikkeamaparametrin $\eta$ reaaliosan merkki.

Säteen heijastuvuus päällimmäisen kerroksen pinnalla saadaan suureen $X$ määritelmästä. Heijastuvuus ilmaistaan intensiteetille eikä kenttävoimakkuudelle. Polarisoitumattoman säteen intensiteetti on $\sigma$- ja $\pi$-polarisoituneiden säteiden intensiteettien keskiarvo. Heijastuvuus ei ole suoraan kenttien amplitudien suhteen neliö, koska siinä on otettava huomioon asymmetriaparametri $b$, joka muuttaa säteen poikkileikkauksen suuruutta. Heijastuvuus on[2]

Jos näytteen rakenne tunnetaan, on helppo laskea röntgensäteilyn diffraktiointensiteetti. Diffraktiointensiteetti lasketaan käyttäen luvussa 2.4 esitettyä dynaamista diffraktioteoriaa.

Näytteelle on rakennettava kerrosmalli, jonka kerrosten muuttujia ovat röntgendiffraktion tapauksessa jokaisen kerroksen paksuus, koostumus ja relaksaatio. Malliin kuuluu myös pinnan ja heijastavien tasojen välinen kulma. Lisäksi tulevan röntgensäteilyn intensiteetti ja taustasäteilyn intensiteetti otetaan malliin mukaan.

Merkitään mallin muuttujia $x_{1}\mathchar 24891\relax x_{2}\mathchar 24891\relax\ldots\mathchar 24891\relax x_{n}$. On siis olemassa funktio $I$, jolle annetaan mallin muuttujat ja tulokulma ja joka laskee lähtevän säteilyn intensiteetin näistä. Lisäksi tämän funktion arvo voidaan laskea helposti. Merkitään tulokulmia $\alpha_{k}$:lla. Jokaista tulokulmaa kohti saadaan laskettua lähtevän säteilyn intensiteetti $I_{sim\mathchar 315\relax k}$ yhtälöstä (59).

Diffraktiomittauksissa kuitenkin intensiteetit ovat mitattuja suureita, ja näiden tietojen avulla pitäisi saada laskettua muuttujien $x_{i}$ arvot. Jos funktio on riittävän yksinkertainen, voitaisiin löytää menetelmä, jolla riittävän monella tulokulmalla mitatuista intensiteeteistä voitaisiin laskea muuttujien arvot. Intuitiivisesti $n$ tulokulman arvoa riittäisi, koska $n$ tuntematonta vaatii yleensä $n$ yhtälöä ratketakseen yksikäsitteisesti.

Yhtälön ratkaisemiseen perustuvassa menetelmässä on kuitenkin useita ongelmia. Röntgendiffraktion mallinnukseen käytettävät yhtälöt ovat epälineaarisia, joten niillä ei ole välttämättä yksikäsitteistä ratkaisua. Jos ratkaisu on, se olisi etsittävä numeerisella iteraatiolla, mikä vaatisi alkuarvauksen. Useat numeeriset ratkaisumenetelmät toimivat varmuudella vain, jos alkuarvaus on riittävän lähellä ratkaisua. Jos ratkaisu löydettäisiin, siihen ei voitaisi luottaa, koska jouduttaisiin olettamaan, että kerrosmalli on oikea. Yhtälöryhmä myös saattaa olla sellainen, että pienikin kohina mittausdatassa tai epäideaalisuus näytteessä tai mittausolosuhteissa vääristää mittaustuloksia liikaa.

Käytännössä mittauksissa käytetään ylimääräytyvää yhtälöryhmää, jossa on yhtälöitä huomattavasti enemmän kuin tuntemattomia. Yhtälöt ovat muotoa (59), mutta niissä tietysti käytetään mitattuja intensiteettejä $I_{meas\mathchar 315\relax k}$. Tällöin voidaan luottaa mitattuihin muuttujien arvoihin enemmän, koska satunnaisesti valitulla virheellisellä mallilla laskettuja intensiteettejä ei todennäköisesti saada vastaamaan mitattuja intensiteettejä. Jos yhtälöitä on yhtä monta kuin tuntemattomia, mille tahansa mallille löydetään ratkaisu riippumatta mallin totuudenmukaisuudesta. Röntgendiffraktiokäyrät eivät kuitenkaan sisällä kaikkea mahdollista tietoa näytteestä, joten virheellisen mallin voi saada sopimaan mittaustuloksiin.

Ylimääräytyvällä yhtälöryhmällä ei ole ratkaisua kuin äärimmäisen harvinaisissa poikkeustapauksissa muun muassa mittausten kohinasta ja näytteiden epäideaalisuudesta johtuen. Voidaan kuitenkin etsiä muuttujien $x_{i}$ arvot, jolla lasketut intensiteetit vastaavat kokonaisuutena mahdollisimman hyvin mitattuja intensiteettejä. Graafisesti tämä voidaan esittää lasketun intensiteettikäyrän sovituksena mitattuun käyrään. Käyrän sovitukseen tarvitaan kelpoisuusfunktio, joka mittaa mitatun käyrän ja lasketun käyrän eroa. Funktio mittaa itse asiassa käänteistä kelpoisuutta, sillä pienillä kelpoisuusfunktioiden arvoilla mitatut intensiteetit eroavat vain vähän lasketuista intensiteeteistä, eli kelpoisuus on hyvä. Kelpoisuusfunktio laskee siis mitattujen ja laskettujen intensiteettien perusteella näiden intensiteettien eroavaisuuden, jota kuvataan reaaliluvulla. Kelpoisuusfunktion globaalista minimistä saadaan lopulliset mitatut arvot muuttujille $x_{i}$, eli näytteen rakenteen selvittämiseksi on ratkaistava globaali optimointiongelma.

Kelpoisuusfunktiona tässä työssä käytetään logaritmisten intensiteettien erotuksien neliösummaa (yhtälö 60). Erotuksien neliösumma on perinteisesti käyrän sovituksessa käytetty kelpoisuusfunktio. Sovitus tehdään logaritmisella asteikolla, koska tällaisella asteikolla diffraktioilmiön eri yksityiskohdat tulevat parhaiten näkyvin (luku 2.4). Logaritmisen asteikon käytöllä on myös huonoja ominaisuuksia, sillä logaritminen asteikko voimistaa kohinaa asteikon alapäässä.

Käänteisongelma ratkaistaan differentiaalievoluutiolla (DE, differential evolution), joka on tehokas globaali optimointialgoritmi monimutkaisille funktioille. Differentiaalievoluutiota on käytetty paljon useisiin käytännön optimointiongelmiin, joissa sen on havaittu toimivan hyvin tehokkaasti. Differentiaalievoluutiota on käytetty aiemmin myös röntgendiffraktiodatan analysoinnissa[8]. Sovitusalgoritmi on kirjoitettu toimimaan Matlabilla ja GNU Octavella.

Differentiaalievoluutio perustuu ainoastaan kelpoisuusfunktion arvon laskemiseen toisin kuin monet muut algoritmit, kuten Newtonin iteraatio ja gradienttilaskeutuminen, jotka tarvitsevat myös optimoitavan funktion derivaattoja. Differentiaalievoluutio ei siis vaadi kelpoisuusfunktiolta derivoituvuutta eikä edes jatkuvuutta. Kelpoisuusfunktion arvoa käytetään ainoastaan vertailussa toisiin kelpoisuusfunktioiden arvoihin, joten jos kelpoisuusfunktio on $F(x_{1}\mathchar 24891\relax\ldots\mathchar 24891\relax x_{n})$ ja $f(x)$ on aidosti kasvava funktio, niin myös $f(F(x_{1}\mathchar 24891\relax\ldots\mathchar 24891\relax x_{n}))$ toimii täsmälleen yhtä hyvin kelpoisuusfunktiona. Differentiaalievoluutio on siis invariantti kelpoisuusfunktion absoluuttiselle arvolle, ja ainoastaan suuruusjärjestyksellä on merkitystä optimointiin. Tällainen invarianssi on hyödyllinen, sillä se vähentää tarvetta kelpoisuusfunktion huolelliseen valintaan. Toisaalta se vähentää mahdollisuutta optimoida kelpoisuusfunktio sellaiseksi, että differentiaalievoluutio konvergoituu mahdollisimman hyvin tietyllä ongelmalla. Voidaan siis todeta, että differentiaalievoluutio on hyvä yleiskäyttöisenä optimointialgoritmina, jota kannattaa kokeilla tiettyyn globaaliin optimointiongelmaan ensimmäisenä optimointialgoritmina. Muita vaihtoehtoisia globaaleja optimointialgoritmeja ovat esimerkiksi Monte Carlo -menetelmä ja simuloitu jäähdytys, mutta ne ovat tehottomia, koska ne eivät ota huomioon kelpoisuusfunktion geometriaa[8]. Differentiaalievoluution lisäksi on olemassa myös muita evoluutiopohjaisia optimointialgoritmeja.

Differentiaalievoluution perusidea on samankaltainen kuin biologisella evoluutiolla. Differentiaalievoluutiossa optimointiparametrien $(x_{1}\mathchar 24891\relax\ldots\mathchar 315\relax x_{n})$ arvoja kutsutaan yksilöksi. Yksittäistä optimointiparametria kutsutaan geeniksi. Optimoinnin aikana ylläpidetään populaatiota, jossa yksilöitä on vakiomäärä $N$. Tarkoituksena on maksimoida jokaisen populaation yksilön kelpoisuus, eli minimoida kelpoisuusfunktion arvo. Populaation kelpoisuus maksimoidaan mutaatiolla, risteytyksellä ja valinnalla. Mutaatiolla ja risteytyksellä muodostetaan uusia yksilöitä, ja valinnalla rajoitetaan kasvaneen populaation kokoa niin, että se pysyy vakiona $N$. Mutaation ensisijaisena tarkoituksena on löytää uusia geenejä, jotka saattavat parantaa kelpoisuutta. Suurin osa mutaatioista tietenkin heikentää kelpoisuutta, mutta ilman mutaatiota uusia geenejä ei löydettäisi. Risteytyksen tarkoituksena on muodostaa uusi yksilö, jolla on kahden vanhan yksilön hyvät geenit, mutta ei huonoja. Suurin osa risteytyksistä tietysti ei paranna kelpoisuutta merkittävästi, sillä risteytys saattaa ihan yhtä hyvin valita uuteen yksilöön kahden vanhan yksilön huonot geenit. Geeneillä saattaa vieläpä olla geenienvälisiä vuorovaikutuksia, jolloin esimerkiksi $(a_{1}\mathchar 24891\relax b_{1})$ ja $(a_{2}\mathchar 315\relax b_{2})$ saattavat olla hyviä yksilöitä, mutta $(a_{1}\mathchar 24891\relax b_{2})$ ja $(a_{2}\mathchar 24891\relax b_{1})$ huonoja. Ilman risteytystä ei kuitenkaan löydettäisi yhtä nopeasti yksilöitä, jolla kaikki geenit ovat hyviä. Valinta lopulta poistaa uudesta populaatiosta huonot yksilöt ja jättää hyvät jäljelle. Kun mutaatiota, risteytystä ja valintaa kohdistaa populaatioon riittävän monta kertaa, populaatio lopulta konvergoituu, ja löydetään jokin kelpoisuusfunktion minimi. Mitään takeita ei ole siitä, että tämä minimi olisi globaali minimi, mutta käytännössä on havaittu differentiaalievoluution löytävän globaalin minimin kohtuullisen monimutkaisillakin funktioilla.

Yksilöitä ja populaatioita voidaan havainnollistaa kuvan 7 kaltaisilla diagrammeilla. Differentiaalievoluutio vaatii, että geenit ovat reaalilukuja. Kuvassa 7 yksilöä vastaa piste, jonka x-koordinaatti on sama kuin yksilön ensimmäinen geeni ja y-koordinaatti sama kuin toinen geeni. Populaatio koostuu useasta yksilöstä eli useasta pisteestä. Diagrammeilla havainnollistetaan vain kaksigeenisiä yksilöitä, koska kaksiulotteisella paperilla ei voida järkevästi havainnollistaa kolmatta geeniä. Differentiaalievoluutio toimii tietysti riippumatta geenien lukumäärästä. Jos geenejä kuitenkin on paljon, optimointi kestää kauan.

Mutaatiossa kaikkia yksilön geenejä muutetaan satunnaisesti. Jos mutatoitava yksilö $(x_{i}\mathchar 24891\relax y_{i})$ tulkitaan vektoriksi $\mathbf{u_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{mut}}}}$, mutaatio voidaan tulkita siten, että yksilöön lisätään satunnainen mutaatiovektori $\mathbf{w_{\mathnormal{i}}}$ josta saadaan mutatoitu vektori $\mathbf{u_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{mut}}}}^{\prime}$ eli

Mutaatiovektoria $\mathbf{w_{\mathnormal{i}}}$ ei saa tietenkään valita miten tahansa. Kuvassa 8 havainnollistetaan asiaa. Koska populaation yksilöt ovat asettuneet likimain ellipsin muotoiselle alueelle, kelpoisuusfunktio on sellainen, että tällä alueella on tietyssä mielessä hyviä yksilöitä. Uusia yksilöitä pitäisi siis etsiä tämän ellipsin sisäpuolelta tai läheltä. Lisäksi on edullista, että mutaatio tekee riittävän suuria muutoksia joka suunnassa.

Mutaatiovektori voitaisiin valita satunnaisesti esimerkiksi $m$-ulotteisen hyperpallon sisältä. Tässä tapauksessa hyperpallo olisi ympyrä. Havaitaan kuitenkin, että hyperpallovalinta ei sovi kuvan populaatioon. Jos hyperpallon säde on pieni, osa ellipsistä jää mutaatiomahdollisuuksien ulkopuolelle. Tämä hidastaa konvergenssia, koska hyvä yksilö voi jäädä löytymättä. Jos taas hyperpallon säde on suuri, riittävän suuri osa ellipsiä on mutaatiomahdollisuuksien sisäpuolella, mutta mutaatio yrittää etsiä hyviä yksilöitä myös ellipsin ulkopuolelta. Tämäkin hidastaa konvergenssia, koska mutaatio löytää paljon huonoja yksilöitä. Mutaatiovektori pitäisi siis valita sellaisen kuvion sisältä, joka on samanmuotoinen kuin yksilöiden jakauma. Tällöin koko hyvien parametrien alue etsitään mahdollisimman tehokkaasti jokaisessa suunnassa. Lisäksi populaation konvergoituessa kohti minimiä tarvittavien mutaatioiden voimakkuus pienenee (kuva 9). Mutaatioiden suuruusluokan on siis muututtava samalla, kun populaatiodiversiteetin suuruusluokka muuttuu. Yksi monimutkainen tapa valita sopiva satunnainen mutaatiovektori on laskea tilastollisia tunnuslukuja populaatiosta ja muodostaa niiden avulla jakauma, joka muistuttaa populaation yksilöjakaumaa. Esimerkiksi jakaumaksi voitaisiin valita $m$-ulotteinen normaalijakauma, jonka kovarianssimatriisi ja keskiarvovektori laskettaisiin populaation kovarianssista ja keskiarvosta. Se on kuitenkin hidasta ja vaikeaa.

Differentiaalievoluution merkittävin ero muihin evoluutiopohjaisiin algoritmeihin on, että mutaatiovektori lasketaan valitsemalla populaatiosta kaksi satunnaista yksilövektoria $\mathbf{v_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{r}_{1}}}}$ ja $\mathbf{v_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{r}_{2}}}}$ ja laskemalla niiden vektorierotus $\mathbf{v_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{r}_{1}}}}-\mathbf{v_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{r}_{2}}}}$. Mutaatiovektori $\mathbf{w_{\mathnormal{i}}}$ saadaan skaalaamalla tämä vektorierotus, eli

missä $k_{m}$ on skaalauskerroin eli mutaatiovakio. Röntgendiffraktiodataa on aiemmin sovitettu[8] arvolla $k_{m}=0{\mathchar 315\relax}7$, joten tätä arvoa käytetään tässä työssä toteutetussa optimointialgoritmissa. Vektorierotus on jokaisessa suunnassa suunnilleen samaa suuruusluokkaa kuin populaatiodiversiteetti tässä suunnassa.

Risteytys yksilöille $\mathbf{u_{1}}$ ja $\mathbf{u_{2}}$ tehdään valitsemalla jokainen geeni erikseen satunnaisesti joko yksilöstä $\mathbf{u_{1}}$ tai $\mathbf{u_{2}}$. Todennäköisyys, että tietty geeni valitaan yksilöstä $\mathbf{u_{2}}$ on $k_{c}\in[0\mathchar 315\relax 1]$. Jos siis $k_{c}$ on pieni, painotetaan yksilöä $\mathbf{u_{1}}$, ja jos se on suuri, painotetaan yksilöä $\mathbf{u_{2}}$. Yksilöitä painotetaan symmetrisesti kun $k_{c}=0{\mathchar 315\relax}5$. Tässä työssä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi arvoa $k_{c}=0{\mathchar 315\relax}5$. Alkuperäinen DE käytti erilaista risteytystä[9], mutta DE:n tekijät toteuttivat myöhemmin myös tässä käytetyn risteytysmenetelmän[10], jossa tosin varmistettiin, että vähintään yksi geeni tulee yksilöstä $\mathbf{u_{2}}$. Ohjelmointiteknisistä syistä tämä merkitykseltään vähäinen tarkistus jätettiin tekemättä tässä työssä, sillä se monimutkaistaa ja hidastaa risteytyksen vektorisoitua Matlab-ohjelmakoodia, jossa ehtolauseiden määrä halutaan pitää niin pienenä kuin mahdollista.

Tietyn muotoisilla yksilöjakaumilla risteytystä vaivaa sama ongelma kuin yksinkertaista hyperpallomutaatiota. Kuvan 10 mukaisella yksilöjakaumalla risteytys joko luo uuden yksilön, joka on selvästi yksilöjakauman ulkopuolella, tai sitten risteytys antaa jommankumman alkuperäisistä yksilöistä. Risteytys ei siis toimi niin kuin sen on tarkoitus toimia, eli luoda yksilö, joka muistuttaa muita populaation yksilöitä, mutta jonka geenit eivät ole tarkasti samat kuin millään muulla yksilöllä. Tässä tapauksessa geenien välillä on vuorovaikutuksia, jonka seurauksena yhden geenin muuttaminen heikentää selvästi yksilön kelpoisuutta, ellei toista geeniä muuteta samalla. Ongelma johtuu lähinnä geenien koodaustavasta. Koordinaatistokierrolla saadaan uusi koordinaatisto, jossa geenien välillä ei enää ole vuorovaikutuksia, ja risteytys tässä koordinaatistossa toimii niin kuin risteytyksen pitääkin toimia.

Röntgenheijastusdataan sovituksessa on aiemmin havaittu tällaisia geenienvälisiä vuorovaikutuksia, jotka on ratkaistu monimutkaisemmalla optimointialgoritmilla, jossa käytetään pääkomponenttianalyysiin (PCA, principal component analysis) perustuvaa koordinaatistorotaatiota[11], joka on myöhemmin yleistetty myös tehokkaammalla mutta hitaammalla ja monimutkaisemmalla riippumattomien komponenttien analyysilla (ICA, independent component analysis) [12]. Koska ongelma on lähinnä huonosti optimoitavaan funktioon soveltuvassa risteytysoperaattorissa, eikä siinä optimointialgoritmissa, jossa risteytysoperaattoria käytetään, koordinaatistorotaatio sopii myös käytettäväksi differentiaalievoluution risteytysoperaattorissa. Tässä käytetään yksinkertaisuuden vuoksi pääkomponenttianalyysia.

Kierretty koordinaatisto valitaan siten, että kovarianssimatriisi on diagonaalimatriisi. Tällöin varsinaista kovarianssia eli geenienvälistä lineaarista riippuvuutta ei ole, koska kovarianssimatriisin diagonaalielementit kertovat yksittäisen geenin varianssin populaatiossa. Jos $n$-geenisiä yksilöitä esitetään $1\times n$-vaakavektoreina, ja $m$-yksilöinen populaatio esitetään $m\times n$-matriisina $\mathbf{P}$ ja oletetaan, että jokaisen geenin keskiarvo populaatiossa on 0, kovarianssimatriisi määritellään

ja on määritelmänsä perusteella symmetrinen (${\mathbf{C}}^{\mathrm{T}}=\mathbf{C}$). Jos jonkin geenin keskiarvo populaatiossa ei ole 0, yhtälössä (63) esiintyvän populaatiomatriisin $\mathbf{P}$ geeneistä on vähennettävä niiden populaatiokeskiarvo, jolloin populaatiokeskiarvoiksi saadaan 0.

Jos nyt koordinaatistoa kierretään rotaatiomatriisilla $\mathbf{T}$, uusi populaatio on $\mathbf{P}\mathbf{T}$. Tässä populaatio kerrotaan rotaatiomatriisilla oikealta, koska yksilöt ovat vaakavektoreita. Uusi kovarianssimatriisi, jonka halutaan olevan yhtäsuuri kuin eräs diagonaalimatriisi $\mathbf{\Lambda}$, on

Koska $\mathbf{T}$ on rotaatiomatriisi ($\mathbf{T}^{-1}={\mathbf{T}}^{\mathrm{T}})$, yhtälö (64) saadaan muotoon

mikä on matriisin $\mathbf{C}$ ominaisarvo-ongelma. Symmetrisellä reaalimatriisilla ominaisarvot ovat reaalisia, ja niitä vastaavat reaaliset ominaisvektorit ovat ortogonaaliset ja ne voidaan normalisoida. On siis olemassa koordinaatisto, jossa kovarianssimatriisi saadaan diagonaaliseksi. Tarvittavan rotaatiomatriisin $\mathbf{T}$ sarakkeet ovat normalisoituja matriisin $\mathbf{C}$ ominaisvektoreita. Kuvattua menetelmää kutsutaan pääkomponenttianalyysiksi.

Risteytys tehdään siten, että risteytettäviä yksilöitä $\mathbf{u_{1}}$ ja $\mathbf{u_{2}}$ kierretään koordinaattirotaatiomatriisilla $\mathbf{T}$, jolloin kierretyt yksilöt ovat $\mathbf{u_{1}}\mathbf{T}$ ja $\mathbf{u_{2}}\mathbf{T}$. Tässä risteytettävät yksilöt on esitettävä vaakavektoreina, sillä muuten matriisituloja ei ole määritelty. Risteytys tehdään näille kierretyille yksilöille, jonka jälkeen risteytetty yksilö kierretään takaisin käänteistoraatiomatriisilla $\mathbf{T}^{-1}={\mathbf{T}}^{\mathrm{T}}$. Kuvasta 11 havaitaan, että PCA-risteytytetyt yksilöt sijaitsevat populaatiojakauman sisällä, mikä osoittaa että pääkomponenttianalyysin käyttö risteytyksessä toimii.

Differentiaalievoluutiota käytetään luomalla ensin satunnainen populaatio, ja sitten suorittamalla iteraatiovaihetta niin monta kertaa, että populaatio on konvergoitunut minimiin. Jokaiselle geenille $x_{j}$ määritellään rajat $[x_{j\mathchar 315\relax\mathrm{min}}\mathchar 24891\relax x_{j\mathchar 315\relax\mathrm{max}}]$. Rajat voivat olla joko fysikaalisia (esimerkiksi kerroksen paksuus ei voi olla nollaa pienempi) tai voivat perustua aiempaan tietoon optimoitavasta ongelmasta. Satunnainen populaatio luodaan valitsemalla jokaisen yksilön jokainen geeni satunnaisesti sallittujen rajojen sisältä.

Differentiaalievoluutioalgoritmin yksi iteraatio on mutaatioiden, risteytysten ja valintojen yhdistelmä. Algoritmin käytössä on populaatio $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}\mathchar 315\relax\ i\in 1..N$, jonka parasta yksilöä merkitään $\mathbf{u_{\mathrm{b}}}$. Jotkin versiot differentiaalievoluutiosta käyttävät mutaatiota vain parhaaseen yksilöön, ja toiset käyttävät mutaatiota populaatiosta satunnaisesti valittuihin yksilöihin. Yleisesti kaikkien DE-versioiden mutatoitava yksilö on

jossa $k_{\lambda}$ on siirrosvakio, $\mathbf{v_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{r}_{3}}}}$ on populaatiosta satunnaisesti valittu yksilö ja $\mathbf{u_{\mathrm{b}}}$ on populaation paras yksilö. Siirrosvakion $k_{\lambda}$ arvolla 1 käytetään vain parasta yksilöä, ja arvolla 0 käytetään vain satunnaista yksilöä. Tässä työssä valittiin $k_{\lambda}=1$. Arvo voi tietysti olla näiden välissä, jolloin satunnaisesti valittua yksilöä siirretään parhaan yksilön suuntaan. Näitä mutatoitavia yksilöitä lasketaan yhtä monta kuin populaatiossa on yksilöitä, joten $i$ saa kokonaislukuarvot $1..N$. Mutatoitavat yksilöt mutatoidaan kaavalla (61), jonka skaalattu vektorierotus $\mathbf{w_{\mathnormal{i}}}$ lasketaan erikseen jokaiselle mutatoitavalle yksilölle kaavalla (62). Mutatoitu yksilö $\mathbf{u_{\mathnormal{i\mathchar 315\relax\mathrm{mut}}}}^{\prime}$ risteytetään kierretyssä koordinaatistossa populaation $i$. yksilön $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}$ kanssa, jolloin saadaan jokaista populaatioyksilöä $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}$ kohden uusi risteytetty yksilö $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}^{\prime}$. Kun kierretty koordinaatisto lasketaan pääkomponenttianalyysilla, on otettava huomioon liukulukulaskennan tarkkuus. Rajallinen tarkkuus on ongelmallinen, koska esimerkiksi kerroksen paksuuden SI-järjestelmässä kertova geeni on suuruusluokkaa $10^{-9}$, mutta kerroksen koostumuksen kertova geeni on suuruusluokkaa $1$. Pääkomponenttianalyysin ajaksi geenit normalisoidaan sallittujen rajojen $[x_{j\mathchar 315\relax\mathrm{min}}\mathchar 24891\relax x_{j\mathchar 315\relax\mathrm{max}}]$ avulla samaan suuruusluokkaan. Koska mutaatio saattaa siirtää mutatoidun yksilön jonkin geenin sallittujen rajojen ulkopuolelle, myös yksilöt $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}^{\prime}$ saattavat sisältää geenejä rajojen ulkopuolelta. Tämän takia vielä tarkistetaan, että kaikki geenit ovat sallittujen rajojen sisäpuolella. Jos jokin geeni ei ole näiden rajojen sisäpuolella, se korvataan valitsemalla sille arvo satunnaisesti rajojen sisältä. Jokaisen populaation yksilön $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}$ kelpoisuutta verrataan yksilön $\mathbf{u_{\mathnormal{i}}}^{\prime}$ kelpoisuuteen, ja näistä yksilöistä parempi jää populaatioon seuraavalle iteraatiolle.

Edellisissä luvuissa esitetyn teorian pohjalta kirjoitettiin tietokoneohjelma, joka pystyy laskemaan teoreettisia röntgendiffraktiokuvaajia ja sovittamaan näitä kuvaajia mittaustuloksiin differentiaalievoluutiolla. Tietokoneohjelma kirjoitettiin Javalla ja Matlabilla. Ohjelman käyttöliittymä perustuu aiemmin kirjoitettuun röntgenheijastusohjelmaan. Käyttöliittymä on kehitetty käyttäjien palautteen perusteella mahdollisimman tehokkaaksi.

Matlab-osuus sisältää täydellisen röntgendiffraktiokirjaston, joka pystyy laskemaan diffraktiointensiteetin epitaktisille kerrosrakenteille. Kirjasto on tehty mahdollisuuksien mukaan yleiskäyttöiseksi, joten sitä voi hyödyntää muutenkin röntgendiffraktiotutkimuksen apuna. Matlabilla toteutettiin myös yleiskäyttöinen differentiaalievoluutiokirjasto optimointiongelmien ratkaisuun. DE-kirjasto ei ole mitenkään sidottu röntgendiffraktioon, vaan sitä voi käyttää muihinkin optimointiongelmiin. DE-kirjastosta pyrittiin tekemään mahdollisimman nopea, mikä Matlabin kaltaisella ohjelmointikielellä edellyttää lähinnä yksinkertaisuutta. DE-algoritmin olennainen osuus on noin 40 koodiriviä pitkä. Lisäksi Matlab-osuus sisältää kaiken tarvittavan DE:n yhdistämiseen röntgendiffraktiokäyrien sovitukseen, eli kelpoisuusfunktion ja apufunktioita, jotka tekevät röntgendiffraktiokäyrien sovituksesta yksinkertaisempaa. Matlab-koodi toimii myös ilmaisella Matlab-kloonilla, GNU Octavella.

Tietokoneohjelmien käyttäjälle näkyvä toiminnallisuus tehtiin Javalla. Java valittiin käyttöliittymäkieleksi, koska se on alustariippumaton. Javalle on myös saatavilla erinomainen käyttöliittymäkirjasto Swing. Matlab valittiin röntgendiffraktion ja optimointialgoritmin toteutuskieleksi, koska Matlabilla on helppo kirjoittaa paljon matemaattisia laskutoimituksia sisältäviä algoritmeja. Yleiskäyttöisenä ohjelmointikielenä Matlab on riittämätön. Röntgendiffraktiokoodi jouduttiin kirjoittamaan Matlabin lisäksi myös Javalla, koska Matlab-koodin integrointi muihin ohjelmointikieliin on kömpelöä. Tämä johtuu siitä, että kommunikointi Matlab-tulkin kanssa tapahtuu tekstipohjaisten virtojen kautta, eikä Matlab esimerkiksi tue rinnakkaisohjelmointia.

Saman koodin toteutus kahteen kertaan aiheuttaa ylimääräistä painolastia ylläpidolle. Javan huono soveltuvuus numeeriseen laskentaan aiheuttaa myös ylimääräistä painolastia. Koko ohjelma olisi luultavasti kannattanut ohjelmoida sellaisella kielellä, joka sopii hyvin sekä numeeriseen laskentaan että yleiskäyttöiseen ohjelmointiin. C++ olisi ollut hyvä valinta, mutta hyviä C++-käyttöliittymäkirjastoja ei ole saatavilla, ja C++ vaatii ohjelman kääntämisen lähdekoodista erikseen eri alustoille. Tietysti käyttöliittymän olisi voinut toteuttaa Javalla ja kaiken muun C++:lla, koska C++-koodin voi integroida Javaan huomattavasti paremmin kuin Matlab-koodin.

Ohjelman käyttöliittymä koostuu kolmesta eri välilehdestä. Nämä ovat kerrosmallieditori, manuaalinen sovitus ja automaattinen sovitus. Kerrosmallieditorilla muodostetaan malli, joka sisältää eri materiaaleista koostuvia ohutkerroksia päällekkäin. Välilehdellä määritellään jokaiselle kerrokselle kaikki ominaisuudet, joista tärkeimpiä ovat materiaalit, joista kerros koostuu. Manuaalisen sovituksen välilehdellä voi hienosäätää kerroksen sovitettavia parametreja ja katsoa, kuinka ne vaikuttavat diffraktiointensiteetin kuvaajaan. Kun kerrosmallin kaikki ominaisuudet ovat säädetty kuntoon, automaattisen sovituksen välilehdellä voi etsiä differentiaalievoluutiolla sovitusparametreille optimaaliset arvot.

Kuvassa 13 on välilehti, jolla rakennetaan kerrosmalli. Vasemmalla olevassa listassa ovat kaikki kerrosmalliin kuuluvat kerrokset päällekkäin. Pohjimmaisin kerros on substraatti, ja sen päällä on ohutkerroksia. Kerroksille määritellään nimi, materiaalit, ja sovitusparametrit eli paksuus, koostumus ja relaksaatio. Listassa ei näy materiaaleja, joten yleensä kerroksen nimessä pitäisi kuvata lyhyesti materiaalit, joista kerros koostuu. Sama looginen kerros voi toistua mallissa useammassa eri fyysisessä paikassa. Tällöin näiden eri paikoissa olevien fyysisten kerrosten ominaisuudet sovitetaan yhdessä.

Esimerkiksi kuvan 13 mallissa kerroksia ovat GaAs-substraatti, InGaAs ja GaAs. Näistä InGaAs ja GaAs toistuvat jaksollisesti kolmen periodin verran, ja niiden paksuudet ja koostumukset sovitetaan yhdessä. GaAs-kerroksen ja substraatin koostumus ovat jo tiedossa, joten niitä ei soviteta. Substraatin paksuus oletetaan aina äärettömäksi, joten sitäkään ei soviteta. Kaikkien kerrosten relaksaatio on määritelty nollaksi. Sovitettavia kerrosten ominaisuuksia ovat siis GaAs- ja InGaAs-paksuudet ja InGaAs-koostumus, eli niitä on kolme.

Kuvassa 14 on sovitusohjelman välilehti, jolla kerrosmallin ominaisuuksia voidaan hienosäätää automaattista sovitusta varten. Ylhäällä olevaan kuvaajaan on piirretty simuloitu ja mitattu intensiteetti. Pystyakselilla on ilmoitettu fotonimäärä sekunnissa desibeleinä. Fotonimäärä on verrannollinen intensiteettiin, joka on tehosuure. 10 desibelin lisäys siis vastaa intensiteetin kymmenkertaistumista. 0 dB vastaa yhtä fotonia sekunnissa. Mittausdatassa näkyy voimakasta fotonilaskentakohinaa lyhyestä mittausajasta johtuen. Kuvasta havaitaan, että yhtä mittauspistettä kohti intensiteettiä on mitattu laskemalla saapuvia fotoneja kahden sekunnin ajan, sillä mittausdata on diskreettiä, ja siinä esiintyvät pienimmät fotonitasot ovat noin -3 dB, 0 dB ja 2 dB, jotka vastaavat 0,5, 1 ja 1,5 fotonia sekunnissa.

Kerrosmallin ominaisuuksia voidaan muuttaa alhaalla olevista säätimistä. Kuvassa näkyy InGaAs-kerrokseen liittyvät liukusäätimet, joilla voidaan muuttaa kerrospaksuutta, koostumusta ja relaksaatiota, ja määritellä näille rajat, joiden sisäpuolelta optimaalisia arvoja etsitään. Arvot voi myös määritellä kiinteiksi, jolloin optimointialgoritmi ei muuta niitä yrittäessään sovittaa simuloitua käyrää mittausdataan. InGaAs-kerroksen relaksaatio on määritelty nollaksi, eikä optimointialgoritmi muuta sitä. Kuvaajan simuloitu käyrä on piirretty paksuuden arvolla 6,9 nm ja koostumusparametrin $p$ arvolla 0,25, mutta optimointialgoritmi etsii näiden arvoja väleiltä [2 nm, 10 nm] ja [0; 0,5].

Kuvassa 15 on röntgendiffraktiosovitusohjelman automaattisen sovituksen välilehti. Simuloitua käyrää sovitetaan juuri mittausdataan differentiaalievoluutioalgoritmilla. Kaikkien GaAs-kerroksien paksuudet ja In_pGa_1-pAs-kerrosten paksuudet ja koostumukset ovat lukittu samoiksi. Populaation kooksi on määritelty 60, ja mutaatio-, risteytys- ja valintavaiheita iteroidaan enintään 1000 kertaa. Iteraatioita on suoritettu kuvassa vasta 113 kertaa, joiden jälkeen simuloitu käyrä vastaa jo hyvin mittausdataa. Parhaimman yksilön kelpoisuus, 2,381, on sama kuin mediaanikelpoisuus populaatiossa. Tämän voidaan tulkita tarkoittavan, että populaatiodiversiteetti on hävinnyt, eikä optimointialgoritmi saa simuloitua käyrää vastaamaan enää paremmin mittausdataa. Mitatut arvot näkyvät kerrosmallilistasta, jossa GaAs-kerrosten paksuus on 18,2 nm, In_pGa_1-pAs-kerrosten paksuus on 7,3 nm, ja In_pGa_1-pAs-kerrosten koostumuksen kertova parametri $p=0{\mathchar 315\relax}257$.

Sovitusohjelman kriittisin osa on intensiteetin simulointi. Jos intensiteetti lasketaan virheellisesti, ohjelma antaa vääriä mittaustuloksia. Jos taas muualla tietokoneohjelmassa on virhe, se vaikuttaa lähinnä ohjelman käytettävyyteen. Esimerkiksi virhe optimointialgoritmissa tekisi käyrän sovituksesta hidasta tai mahdotonta. Tällöin virhe ei olisi piilossa, vaan käyttäjälle olisi selvää, että mittaustuloksia ei saada ollenkaan.

Tämän takia uudella ohjelmalla simuloituja intensiteettikuvaajia verrattiin Philipsin röntgendiffraktometrin ohjelmistolla simuloituihin kuvaajiin. Neljään aiemmin julkaistuun mittaukseen[13] liittyvät simulaatiot suoritettiin uudestaan uudella ohjelmalla. Näytteet ovat hyvin yksinkertaisia, yksittäisiä epitaktisia GaAs_1-pN_p-kerroksia GaAs-substraatin päällä. GaAs_1-pN_p-kerrosten koostumusparametrit $p<0{\mathchar 315\relax}01$ ja paksuudet ovat 210 nm–560 nm. Kerrokset ovat täysin jännittyneitä. Substraatti, jonka todellinen paksuus on $350\ \mathrm{\mu{}m}$, oletetaan äärettömän paksuksi. Molempien yhdisteiden kiderakenne on sinkkivälkehila, ja näytteen pinta on likimain tason $(100)$ suuntainen. Kulma tason $(100)$ ja todellisen pinnan välillä on alle $0{\mathchar 315\relax}5\textrm{\textdegree}$. Diffraktio on mitattu käänteishilan vektorista $(400)$.

Uuden ohjelman materiaalitietokantaan asetettiin samat arvot kuin Philipsin ohjelmassa, jotta tiedettäisiin, että mahdollinen poikkeama Philipsin ohjelman ja uuden ohjelman välillä johtuu nimenomaan laskennan suorittavasta ohjelmakoodista eikä pienistä eroista materiaalitietokannan lukuarvoissa. Philipsin ohjelma käyttää GaAs:n hilavakiona arvoa $5{\mathchar 315\relax}65368\ \textrm{\r{A}}$ ja sinkkivälkehilaan järjestäytyneen GaN:n hilavakiona arvoa $4{\mathchar 315\relax}5034\ \textrm{\r{A}}$. Philipsin ohjelmassa Poissonin luvut ovat GaAs:lle 0,311 ja GaN:lle 0,33. Suskeptiivisuuden laskentaan käytettäviä tietokantoja [4, 5, 6] ei muutettu vastaamaan Philipsin ohjelman arvoja, sillä suskeptiivisuus ei vaikuta yhtä paljon kuvaajiin kuin Poissonin luku ja hilavakio.

Kuvassa 16 ovat molemmilla ohjelmilla simuloidut kuvaajat näytteelle A. Näytteen A kerroksen koostumus on GaAs_0,9913575N_0,0086425 ja paksuus $213{\mathchar 315\relax}33{\ \mathrm{nm}}$. Näytteen todellisen pinnan poikkeamaa pinnasta $(100)$ ei ole otettu tässä kuvaajassa huomioon. Molemmat kuvaajat ovat hyvin tarkalleen samanlaiset. Myös näytteiden B–D kuvaajat (ei kuvassa) ovat molemmilla ohjelmilla simuloituna samanlaiset. Vertailu osoittaa, että ohjelma toimii ainakin yksikerroksisille rakenteille. Diffraktiointensiteetti monikerroksisista rakenteista lasketaan samalla algoritmilla, mutta yhtä vaihetta vain iteroidaan useamman kerran.

Monikerrosrakenteiden simulaation toimivuutta testattiin vertailemalla simuloituja kuvaajia GID_sl-ohjelmalla[14] suoritettuihin simulaatioihin. GID_sl käyttää tässä työssä käytetyistä iteraatiokaavoista poikkeavaa rekursiivista matriisialgoritmia[15]. Simulaatioissa käsitellään kuvitteellista näytettä, joka sisältää GaAs-substraatin päällä In_0,2Ga_0,8As-, GaAs-, In_0,2Ga_0,8As- ja GaAs-kerrokset (alimmasta ylimpään). GaAs-kerrosten paksuus on $20{\ \mathrm{nm}}$ ja InGaAs-kerrosten paksuus $10{\ \mathrm{nm}}$. InGaAs-kerrokset ovat täysin jännittyneitä. Pintana on tarkalleen taso $(100)$. Diffraktio simuloitiin käänteishilan vektorille $(400)$. GaAs:n ja InAs:n hilavakioina olivat molemmissa ohjelmissa $5{\mathchar 315\relax}6532\ \textrm{\r{A}}$ ja $6{\mathchar 315\relax}0584\ \textrm{\r{A}}$. Poissonin vakiot GaAs:lle ja InAs:lle olivat 0,3117 ja 0,352. Molemmilla ohjelmilla simuloidut kuvaajat ovat kuvassa 17. Kuvaajat ovat hyvin tarkalleen samanlaiset, mikä osoittaa että diffraktion simulointi toimii myös monikerrosrakenteille.

Aiemmin huomattiin, että ohjelma laskee samanlaisen simuloidun käyrän kuin muutkin tietokoneohjelmat, joten se saattaa toimia mittaustulosten analysoinnissa. Käyränsovitusta ei ole kuitenkaan vielä tähän mennessä testattu, joten käyränsovituskoodissa olevat ohjelmointivirheet voivat estää ohjelman toiminnan. Jotta varmistutaan, että ohjelma todella toimii, sillä on analysoitava uudestaan aiemmin suoritettuja mittauksia.

Luvussa 4.1 varmistettiin, että ohjelma laskee samanlaisen käyrän kuin aiemmin tehtyihin mittauksiin liittyvät simulaatiot. Jos sovitusalgoritmi toimii, sen olisi siis annettava samanlaiset mittaustulokset kuin aiemmin julkaistut[13], Philipsin ohjelmalla määritetyt tulokset. Kaikki neljä mittausta analysoitiin uudestaan, ja ohjelma antoi samanlaiset mittaustulokset. Kaikissa mittauksissa GaAs-substraatin päällä oli GaAsN-kerros, jonka paksuus ja GaN-pitoisuus oli määritettävä. Sovitettavia parametreja olivat myös taustasäteilyn intensiteetti, röntgenlähteen intensiteetti ja diffraktiovektorin ja pinnannormaalin välinen kulma $\phi$. Materiaalitietokannan arvot (GaAs-hilavakio $5{\mathchar 315\relax}65368\ \textrm{\r{A}}$, GaN-hilavakio $4{\mathchar 315\relax}5034\ \textrm{\r{A}}$, GaAs:n Poissonin luku $0{\mathchar 315\relax}311$ ja GaN:n Poissonin luku $0{\mathchar 315\relax}33$) olivat vertailukelpoisuuden varmistamiseksi otettu Philipsin ohjelmasta. Aiemmin julkaistut tulokset ja uudella ohjelmalla saadut tulokset ovat koottu taulukkoon 1. Tulokset ilmoitetaan kahden desimaalin tarkkuudella, koska ne julkaistiin aiemmin tällä tarkkuudella[13].

Näytteistä A ja B tehtyjen mittaustulosten sovitus onnistui huonosti. Simuloidun käyrän intensiteetin värähtely kulman funktiona saatiin vastaamaan mittauksia, mutta värähtelyjen intensiteetin suuruudessa on selviä eroja. Huono sovitus ei johdu uudesta tietokoneohjelmasta, sillä luvussa 4.1 todettiin, että se laskee samanlaisia simuloituja käyriä kuin muutkin tietokoneohjelmat. Selkeä ero mitatun ja simuloidun käyrän välillä on havaittavissa myös aiemmin julkaistuissa kuvaajissa[13]. Näytteet A ja B eivät luultavasti ole kovin hyvälaatuisia, koska simuloitu käyrä ei vastaa mitattua. Esimerkiksi ohutkerros ei välttämättä ole homogeeninen toisin kuin luvussa 2.4 oletettiin.

Simuloitu käyrä sopii näytteistä C ja D tehtyihiin mittauksiin huomattavasti paremmin kuin näytteiden A ja B tapauksessa. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kerros on välttämättä aiemmin oletetun mukainen, eli homogeeninen ja täysin jännittynyt. Se tarkoittaa, että näytteiden mahdollista poikkeamaa ideaalisuudesta ei havaita näissä mittauksissa. On esimerkiksi helppo kokeilemalla todeta, että olettamalla kerros vain osittain jännittyneeksi tietyllä relaksaatiolla $R$, saadaan simuloitu käyrä sopimaan mittaukseen aivan yhtä hyvin, mutta GaN-pitoisuudelle saadaan tässä tapauksessa erilainen mittaustulos. Tämä johtuu lähinnä siitä, että röntgendiffraktio on herkkä pintaa vastaan kohtisuoralle hilavakiolle, mutta ei ole herkkä suskeptiivisuudelle ja pinnansuuntaiselle hilavakiolle. Kohtisuora hilavakio riippuu sekä relaksaatiosta että GaN-pitoisuudesta, eikä pelkkä kohtisuora hilavakio tuntemalla voida ratkaista sekä relaksaatiota että GaN-pitoisuutta yksikäsitteisesti.

Kuvassa 18 on näytteen D mittaus ja siihen sovitettu käyrä. Tähän mittaukseen sovitus onnistui hyvin. Kuvan 19 näytteen A mittaukseen käyrä ei sen sijaan sopinut hyvin.

Algoritmin soveltuvuutta vaikeisiin sovitusongelmiin testattiin luomalla teoreettinen kerrosmalli, jossa on GaAs-substraatin päällä kuusi erilaista kerrosta, ja sovittamalla intensiteettikäyrä tästä kerrosmallista laskettuun teoreettiseen intensiteettikäyrään. Tässä kohdassa olisi voinut myös käyttää teoreettisen intensiteettikäyrän sijasta oikeaa mittausta, mutta riittävän korkealaatuista mittausta ei ollut saatavilla. Kerrosmallin jokaiselle GaAs-kerrokselle asetettiin erilainen paksuus, ja jokaiselle In_pGa_1-pAs-kerrokselle asetettiin erilainen koostumusparametri $p$ ja paksuus. Kerrosmallin rakenne ja kerrosten koostumukset ja paksuudet ovat taulukossa 2. Diffraktiovektorin ja pinnannormaalin väliseksi kulmaksi asetettiin $\phi=0{\mathchar 315\relax}03\textrm{\textdegree}$. Lisäksi malliin liittyy tulevan röntgensäteen intensiteetti, joka asetettiin 70 dB:iin ja taustasäteilyn intensiteetti, joka asetettiin 0 dB:iin. Oikeaan mittaukseen liittyvää epäideaalisuutta yritettiin mallintaa pehmentämällä teoreettista käyrää konvolvoimalla se puoliarvoleveydeltään 0,005° gaussisen jakauman kanssa ja mallintamalla fotonilaskennasta syntyvää kohinaa Poissonin prosessilla, jossa yhden fotonin intensiteetti oli 0 dB. Teoreettiseen käyrään laskettiin tuhat pistettä tulokulmaväliltä 32–34°.

Tähän simuloituun teoreettiseen käyrään sovitettiin toinen simuloitu käyrä, joka pehmennettiin myös 0,005° gaussisella konvoluutiolla. Sovitusparametreja oli 12, joista 6 oli kerroksien paksuuksia, 3 kerroksien koostumuksia ja loput olivat tulevan säteen intensiteetti, taustasäteilyn intensiteetti ja kulma $\phi$. Kerrospaksuuksien ja kerrosten koostumusten arvot etsittiin taulukossa 2 mainituilta väleiltä. Tulevan säteen intensiteetti ja taustasäteilyn intensiteetti etsittiin väleiltä $55$–$85$ dB ja $-30$–$5$ dB. Kulma $\phi$ etsittiin väleiltä $-0{\mathchar 315\relax}05$–$0{\mathchar 315\relax}05$°. Sovitusalgoritmissa käytettiin populaatiokokoa 150.

Sovitusalgoritmi konvergoitui 150 iteraation jälkeen, joten konvergenssiin täytyi kokeilla $150\cdot 150=22500$ erilaista mahdollista ratkaisua. Algoritmin löytämät kerrospaksuudet ja koostumukset ovat taulukossa 2. Tulevan säteen intensiteetille algoritmi löysi arvon 69,9 dB, taustasäteilyn intensiteetille arvon $-0{\mathchar 315\relax}9$ dB ja kulmalle $\phi$ arvon 0,0301°. Sovitusalgoritmin löytämien arvojen poikkeama teoreettisen käyrän laskennassa käytetyistä arvoista selittyy sillä, että todelliseen mittaukseen liittyvää epäideaalisuutta mallinnettiin kohinalla ja konvoluutiolla, mikä siirsi optimia pois alunperin käytetyistä arvoista. Differentiaalievoluutioalgoritmi siis selvisi tästä vaikeasta sovitusongelmasta ja ohjelma on siten käyttökelpoinen myös monimutkaisten kerrosrakenteiden röntgendiffraktiomittauksiin. Kuvassa 20 on esitetty alkuperäinen teoreettinen kohinainen käyrä ja siihen sovitettu käyrä.